»Niin, minä istuin juuri kuvaillen mielessäni tuota vanhaa kirkkoa,
mutta nyt se jo taas hävisi näkymättömiin.»
»Niin ne ilmalinnat aina luhistuvat, jopa kivisetkin.»
»Sen näkee tässä. Mutta tiedättekö, että öisin soivat kirkasääniset
kellot täällä raunioilla?»
»Olen minä siitä kuullut; varmaan kansanrunous —»
»Niin, se voi todella levittää ihanan ja syvällisen loisteen menneiden
aikojen ja elämän suhteitten yli.»
»Mitä te sitten luulette kellonhelinän merkitsevän?»
»Minä ajattelen että» — hän vaikeni ja katsoi eteensä — »kuinka nyt
oikein sanoisin?»
»Että paikassa on jotain pyhää?»
»Niin, ja että hyvät henget soittavat: »Rauhaa, rauhaa!» sille ja
kaikille muistoille... tulkaahan tänne, niin saatte nähdä.»
Hän vei hänet tammipatsaalle, jossa oli ne molemmat kädet.
»Tuota minä olen katsellut lukemattomia kertoja», sanoi Jörgen. »Kaksi
tuollaista kättä — siinä on niin paljon tuossa vertauskuvassa.»
»_Voihan_ siinä olla.»
»Ne eivät laske irti toisiansa nuo kädet, _ne eivät laske irti
toisiansa._»
»Niitä on paljon käsiä, jotka laskevat irti toisensa.»
»Niin, mutta ne eivät silloin ole pitäneet kiinni toisistaan — eivät
näin» — Jörgen tarttui vilpittömästi hänen käteensä — »näin. Anteeksi —
puristinko liian kovasti?»