Jörgen ohjasi kaikuansa »vanhalle hautausmaalle», hiljainen syrjäinen
paikka lahden ja metsän välillä.
»Tuollahan tulee Niilo Erhardt?»
Sadan kyynärän päässä luutnantti ja nuori tilan omistaja tervehtivät
toisiansa sormet lakinlierissä ja kyynäspäät ulospäin ojennettuina.
Tämä vastaantulija oli oikea voimanmies, pitkä, ahavoittunut, ja
kasvoja ympäröi tuuhea, vaalea kähärätukka ja parta.
»Mitä on paronille tekeminen?» hän kysyi jo ennenkun ehti tarttua
luutnantin käteenkään.
»Hirttäkää hänet!»
»Niin te laskette leikkiä; mutta meillä on edesvastausta yhtä hyvin
kuin esimiehelläkin.»
»Me emme pääse taosta tuohon, yhdistyksen asioissa, ennenkun paroni ja
ne toiset neljä »dromedaria» on syrjäytetty.»
»Ne täytyy saada syrjäytetyiksi! Eikö tila amtissamme ole kerrassaan
häpeällinen: epäjärjestystä ja välinpitämättömyyttä joka taholla,
yleinen kokous, joka olisi ollut pidettävä maaliskuulla, on vielä
pitämättä...»
»Noustaan kapinaan!»
»Tila on kerrassaan kurja!»
»Saanko minä puhutella paronia?»
»Seis, minä olen varaesimies ja tahdon pitää ohjakset käsissäni. Minä
sanon hänelle suoraan kasvoihin, että ellei hän määrätyn ajan sisällä
pidä kokousta, niin kirjoitan minä piirihallitukselle. Sen sanon minä!»
»Hyvä! Minä yhdyn kapinoiviin.»
Molemmat nuoret mullistuksen miehet kohottivat kätensä ilmaan ja löivät
kättä veljesliitoksi.
Sitten meni kumpikin tietänsä, ja molempia lämmitti nuoruuden epäselvä
kapinanhalu.
Jörgen kulki silmät maahan luotuina. Kimalteleva ukonkivensiru
elvytti syrjäisessä mielensopukassa piilevän, puolittain unohtuneen
muiston. Omituisia nuo muistot asioista, jotka jo aikoja sitten luuli
unohtaneensa. Mitäs se nyt taas olikaan? Niin, se tapahtui metsätiellä,
kilpa-ammunta päivänä, kun he kulkivat yhdessä neiti Römerin kanssa,
ja hän yhtäkkiä kysyi, huomasiko Jörgen kuinka sora kimmelsi, ja hän
hämmästyneenä kääntyi tyttöön: »Kuinka omituista, että te kysytte
minulta! Minulla oli juuri sanat suussa kysyä teiltä samaa ja myöskin,
jos teillä on kokemusta niistä aavistuksen tapaisista välähdyksistä,
joita toisinaan tuntee mielessään...»
Vanhalla hautausmaalla oli aina ollut selittämätön vetovoima häneen
etenkin vanhoilla raunioilla, jossa oli kirkon perustuskivien ja
tukipylväiden jäännöksiä. Satoja vuosia oli tämä Jumalan huone
ollut raunioina; mutta lähimmillä maaseurakuntalaisilla oli tämän
vuosisadan keskipalkoille asti ollut oikeus haudata kuolleensa
tähän hautausmaahan, jota oikeutta kumminkin vaan harvat olivat
hyväkseen käyttäneet. Taru, kertoo muutaman nuoren ritarin aikoneen
rakentaa siihen linnan itselleen ja lemmitylleen, mutta ettei
linnasta koskaan valmistunut muuta kuin yksi sivurakennus, ritarin
lemmitty kun näet kuoli. Pari vuotta surtuansa muutti hän rakennuksen
kirkoksi ja laitatti kivivallin sen ympärille. Kolmesataa vuotta
kirkko rauhallisesti kuvastelihe lahteen, joka siihen aikaan ulottui
valliin asti. Sitten joukko villejä rantaryöstäjiä hävitti kirkon.
Mutta siihen sijaan rakennettiin seudulle kaksi kirkkoa: St. Paulin
ja maaseurakunnan kirkko. Vanhan kirkkotien peittivät pensaat
ja rikkaruoho. Kivivalli sortui ja sijaan kasvoi orjanruusuista
ja seljapensaista jylhä viidakko, joka teki paikan salaperäisen
juhlalliseksi. Mutta hiljaisina kuutamoöinä saattoivat, herkkäkuuloiset
korvat kuulla heleätä kellonsoittoa raunioilta.
Vaahteranlehvien varjostamia kiviportaita nousi Jörgen muinaiselle
hautausmaalle. Maan pinnan peittivät kaikenlaatuiset metsä- ja
puutarhakukat, jotka olivat levinneet mielivaltaisesti. Kaikkialla
sikin sokin kaikenlaisia pensaita ja pikkupuita: syreenejä, kuusia
ja iänikuisia piilipuita, jotka surren seisoivat tasoittuneilla
hautakummuilla, luhistuneella vallilla makasi tuolla täällä joku
vaalennut ihmisluu tai pääkallo. Muutamassa paikassa oli läjittäin
kuivia lehtiä tuoreella nurmella, ja siitä eteenpäin näkyi joitakuita
puolittain lahoneita puupylväitä, joiden ruostuneissa rautalevyissä
vielä voi lukea jonkun nimen tai vuosiluvun vanhoilta ajoilta. Nurkissa
ja sivuilla kasvatti lihava multa kokonaisia aarniometsiä karkiaisista
ja muista pensaskasveista, joiden oksia vanhat humalanvarret kietoivat
toisiinsa, ja maassa rehenteleikse hymyilevän viheriä nurmikko. Pienen
kivikasan tukemana seisoi ulkolaidassa huono tamminen risti, johon oli
kuvattu kaksi toisiaan puristavaa kättä.
Oi niitä käsiä, niitä käsiä!
Jörgen istuutui muutamalle kivelle ja katseli eteensä.
Tässä hiljaisessa, raivaamattomassa metsikössä hän lapsuudessaan oli
istunut vakavissa unelmissa, täällä hän hämärässä oli ollut näkevinään
vaarinsa kantaisän, Matz herran seisovan alttarilla kädet kohotettuina
ja rukouksen tuli silmissään, täällä hän väristen oli kuulevinaan
aaveentapaisia huokauksia pensaista ja oli näkevinään valkoisten
vaatteiden vilahtelevan puiden välissä.
Hän katsoi kiviä. Ne olivat kuunnelleet säveleitä ja rukouksia,
kellonsoittoa ja itkua, ne kertoivat munkeista ja lukkareista ja
tuoksuavista suitsutuspilvistä...
Pitkään hän istui hypistellen kellonsa perissä riippuvaa pientä
pistoolia, ja silmät tuijottivat ilmaan.
Sitten hän pyykkäsi otsaansa. Ne silmät, tuo kummallinen punastuminen...
Mitä se oli?
Hän kohotti päätänsä, katsoi sisäänkäytävälle ja nousi.
Nuori neitonen vaaleassa takissa ja päässä musta olkihattu tuli
näkyviin pensaikosta, hän peräytyi hämmästyksestä askeleen ja kasvot
karahtivat tulipunaisiksi.
»Niin, minä se olen — olkaa hyvä ja tulkaa lähemmä.»
»Minä luulin teidän olevan kotona vanhempianne luona.»
»Minä tulen juuri sieltä ja palaan kohta taas kodin äidin luo... oliko
puodissa paljon väkeä?»
»En minä nähnyt ketään muita kuin Möllerin ja pojan.»