Anna syöksyi ylös kesken lopetelmaa valssissa ja oli yhdellä
hyppäyksellä ikkunassa. »Kuka se on, kuka se on?»
»Etkö tunne häntä? Se uusi hammaslääkärihän se on, Svend Hahn... uuh,
minä olen tänne asti tuntenut hajuvoiteen tuoksua.»
»No, kylläpä se on kaunis mies!»
»Oi niin... hänen perässänsähän se rouva Ranch juoksee.»
Nuoret tytöt kurottautuivat nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen.
Jörgen pisti kädet takintaskuihin ja alkoi astella lattiaa ylös ja alas
pää taaksepäin heitettynä.
»Kyllä niitä niin monta sen herran perässä juoksee», virkkoi Toge.
»Hän kuuluu jättäneen Jyllantiin kokonaisen kehlollisen ulosvedettyjä
hampaita ja joukon nuoria, särkyneitä sydämiä.»
»No, no, no!» kuului makuuhuoneesta.
Mutta tytöt rupattelivat kilvan kuuntelematta äidin varoitusta.
»Halloo!» huusi Jörgen äkkiä, »te ette ole kuulleet lauluani Möllerin
kukosta.»
Hän istuutui pianon ääreen ja lauloi tekemänsä laulun kukosta [kukko
= tanskaksi Hahn. Suom. muist.], kuinka se keikailee ja mielistelee
milloin yhtä milloin toista kanaa, aina, vakuuttaen uskollisuuttansa
ja rakkauttansa, mutta käännettyään selkänsä kanoille nauraa niiden
herkkäuskoisuutta ja typeryyttä.
»Jörgen!» kutsui ääni makuuhuoneesta.
»Mitä, äiti!» hän meni äidin luokse.
Äiti uhkasi sormella ja pudisti päätään.
»Turhia, täytyyhän tutkia luontoa ja elämää.»
Martta ja Anna tulivat kantaen arkituvan pöytää, jonka he asettivat
vuoteen viereen.
Äiti katsoi heitä kiitollisena. »Onko kello jo puoli kuusi! Pikku
Marttaseni, tänään me otamme käsille äiti-vanhuksen kiinalaiset kupit,
niistä maistaa tee aina niin tavattoman hyvältä. Oletko koristanut
salaatin sievästi persiljalla?... Kiitos, se oli hyvä! Nyt sinä varmaan
muistat leikata hienoja viipaleita suolaisesta lihasta ja oikealta
puolen.»
»Kyllä minä autan häntä», lupasi Anna.
Vähitellen kokoontui sisarusparvi juhlapöydän ympärille.
»Isä!» huudahti Martta äkkiä.
Lapset katsoivat toisiinsa ja nousivat ylös.
»Istukaa — istukaa vain!» pyyteli äiti. »Minä selitän kyllä hänelle,
että on _minun_... Emil, siirrä tuolisi hiukan syrjään ja käy
korituoli!»
Pieni, kankea kanslianeuvos astui huoneeseen toisessa kädessä korkea,
harmaa hattunsa ja toisessa punaiseksi lakeerattu, hopeapäinen
espanjalainen ruokokeppi.
Hän peräytyi. Hänen tummanharmaissa silmälaseissa näytti kuvastuvan
hämmästys tästä säännöttömyydestä talossa, jossa säännöllisyys oli
lakina.
»Niin, tässä me istumme elämää nauttien», pisti äiti leikiksi hiukan
epävarmalla hymyllä. »Minun alkoi niin tehdä mieli, että joisimme teetä
täällä sisällä.»
»Ja sinä voit sietää tätä teuhaamista?» kysyi kanslianeuvos
nuhtelevasti. »Minä olen tottunut sietämään yhtä ja toista... Martta,
tuo puhdas lautanen!»
»Ei minulle», kiirehti kanslianeuvos kieltämään ja antoi keppinsä
tehdä pienen estävän liikkeen tyttärelle. »Minä lupasin valtuusmies
Jensenille Laurenin ja Schmidtin kanssa tulla hänen vieraaksensa, hän
pyysi minua niin _hartaasti_.»
»Nyt on minun syntymäpäiväni. Bang.»
»Onpa onnetonta, että nyt myöskin on _hänen_ syntymäpäivänsä; minä en
voinut kieltäytyä. Minä kuulin, että hän enimmäkseen _minun_ tähteni
on tilannut neljä ruokalajia ja kolmenlaista viiniä — minä en voinut
kieltäytyä, minä tiedän hänen pitävän kunniana, että menen, vieläpä
_suurenakin_ kunniana.»
»Sittenhän sinun on mentävä», virkkoi rouva ja hänen suunsa ympärille
tuli katkera ilme.
»Se on ikävätä — että näin voi sattua; mutta tietysti minä pian tulen
takaisin.»
Lapset katsoivat taas toisiinsa.
»Niin, niin, lapset, nauttikaa te nyt vain elämää! Hyvästi siksi aikaa!»
Sitten jatkettiin juhlimista voileipien, keksin ja teen ääressä.
Viisi teekuppia ojennettiin sairasta äitiä kohti kilistettäväksi, ja
niin paljon hyviä toivotuksia loisti hänelle vastaan näistä monista
kirkkaista silmistä.
Aurinko laski; kirkontornissa löi kello kahdeksan. Togen piti mennä
käymään muutaman tukkukauppiaan luo, saadakseen häneltä rahalainaa.
Annan piti tallustaa tiehensä, niinkuin hän sanoi — ja pieni seura oli
kohta hajonnut.
Sairas äiti laski kätensä ristiin: »Kiitos, Jumala, näistä neljästä,
onnellisesta tunnista!»