»Parisen sanaa hän vain sanoi; eihän tässä ollut tilaisuuttakaan.»
»Minä katsoin äsken hänen jälkeensä tuolla ulkona; minusta siinä
miehessä aina on ollut jotain arvoituksen tapaista; tuntuu kuin
painaisi häntä kaiken elämänsä ajan huokaus, jota hän ei voi saada
ilmoille.»
»Hänellä on sydämessään rauha Jumalan kanssa, ja se on kaikista paras,
Jörgen.»
»Jumala ties mitä se on. Möller luulee hänen nuoruudessaan onnettomasti
rakastuneen.»
»Voinee niin ollakin; niitä on monta hiljaista ihmistä, jotka hautovat
yhtä tai toista salaisuutta.»
»Nuorena katekeettana hän kuulemma asui apteekkarilla ja oli siihen
aikaan iloinen ja hilpeäluontoinen, sanoo Möller; noin vakavaksi hän
sitten muuttui vähitellen.»
»Niin, hyvin minäkin sen muistan.»
»Oliko se rouva Brun?»
Äiti ei ollut kuulevinansa. Eikö hän tahtonut ottaa puheeksi
ystävättärensä salaisuutta?
»Vakavata se lienee ollut, koskapa hän ei ole mennyt naimisiin.» Äkkiä
liiti hänen ajatuksensa kirkkoon. »Kun hän vain voisi luopua noista
papillisista puhetavoista! Minä olin viime sunnuntaina kirkossa...
hänen puheensa oli todellakin syvällistä ja kaunista; mutta vähä väliä
keskeyttivät sitä tämäntapaiset huudahdukset: »oi, niin ajatelkaamme
siis...»»
»Hyi, Jörgen! Istutko siinä ja matkit!»
»Oi, äiti!» huudahti hän samassa, »aivanhan unohdan asiani; Möller taas
tänä iltana sanoi...»
Äiti arveli, että hän Jumalan nimeen tekisi kaupat, jos luuli voivansa
suorittaa vuotuiset osamaksut; samaa mieltä olivat sisaretkin.
»Tarvitseisin vain alkuun päästäkseni nyt heti noin pari kolme tuhatta
kruunua. Mutta kyllähän se menee, sen _täytyy_ mennä!»
Emil poika piilottelihe vehreine polvineen perheentuvassa.
»Emil!» torui äiti. »Mitä sinä sen kissan kanssa ilvehdit? Varmaankin
sinä vedät sitä hännästä.»
»Ei, kissa vetää itse.»
»Tule tänne!»
Punakkana ja herttaisena, mutta arka katse kirkkaissa silmissä ja
naurettavalla tavalla ristien jalkojaan, sentähden, että toinen polvi
alinomaa pyrki piiloutumaan toisen taakse, astui hän äidin luo.
»Kuinka sinä kävelet noin sääret ristissä, poika.. mutta, Emil, Emil?»
Niin, sen oli tehnyt se ilkeä oksa, selitti Emil harmistuneesti
rypistäen suutaan.
Jörgen puolusti häntä: se oksa oli ilkeimpiä koko maassa — niin monasti
kuin se muinoin oli houkutellut hänetkin keinuunsa ja sitten kavalasti
repi rikki hänen housunsa, olipa pari kertaa heittänyt hänet alas
käytävällekin ja sitten hetkahdellut vahingonilosta!
»No niin, onhan nyt syntymäpäivät», puhui äiti leikillisesti ravistaen
poikaansa niskasta.
Perheentuvassa laulettiin ja soitettiin. Sairas äiti iloitsi Jörgenin
kauniista äänestä. Mutta sitten nousi raskas huokaus hänen rinnastansa:
jospa hän edes olisi voinut tarjota rakkaille lapsilleen suklaatia ja
kaakkua!
»Ajatteles, Amalie Konge toi appelsiineja», alkoi äiti taas, kun nuori
laulaja tuli ovelle. »Sukulaisena hän oikein ylpeili menestyksestäsi
konsertissa viimein.»
Jörgen käänsi kasvot ikkunaan päin ja puhalsi ilmaan kuin
karkottaakseen liiaksi lähentelevää itikkaa.
»Kävihän rouva Ranchkin täällä», pisti Jörgen väliin.
»Mistä sen tiedät?»
»Hän kävi puodissa iltapäivällä; hän pistäytyy sisään melkein joka
päivä.»
»Jörgen, ole varuillasi!»
»Mutta, äiti, kuinka voit uskoa että —?»
»En minä sitä tarkoita, mutta hänellä on niin arveluttavia
mielipiteitä.»
»Hyh!»
Anna istui pianon ääressä soittaen muuatta Chopinin valssia, Jörgen
nojasi selkää ovenkamaraan ja katsoi kadulle.
»Me tuskin enää voimme jutellakaan», jatkoi äiti, »meillä ei ole sama
elämänkatsantokanta. »Te elätte kahta elämää», sanoi hän minulle,
»yhtä todellisuuden maailmassa ja toista sen ulkopuolella; minä elän
vain _yhtä_, mutta siinä on minulle kylliksi, se on niin suurta,
houkuttelevaa, ihanaa!»»
»Minä en luule häntä niin huonoksi, kuin hän on olevinansa, hän tahtoo
vain herättää huomiota. Se on tuollaisten ihmisten tapa.»
»Minä en voinut muuta, kun maata ja tuijottaa häneen. Sellainen nuori,
kaunis, villiytynyt olento!» Äiti pudisti päätänsä. »Ja perästäpäin
ajattelin, ettei oikeastaan ole ihmettelemistä, että sellaiset ihmiset
kuin hän ja hänen aatetoverinsa sanovat: »Seuraa himojasi», — heillähän
ei ole samaa vastuunalaisuuden tunnetta kuin meillä muilla, kun näet
eivät usko Jumalaa eikä elämää kuoleman jälkeen, niin he kokoovat
kaiken elämänhalunsa niihin harvoin vuosiin, jotka täällä elävät,
kun me muut sitä vastoin keskitämme parhaimman sisällisen voimamme
todellisuuden ulkopuolella elämiseen, niinkuin hän sanoo.»
Jörgen katseli miettiväisenä eteensä hetken aikaa. »Sinä olet varmaan
oikeassa, äiti.»
»Minä tiedän hyvin, että vanhemmat ihmiset aina valittavat ajan
huonontumista, ei ole muka nyt niinkuin _heidän_ nuorena ollessaan...
»siihen aikaan kun minä olin tyttönä...» sanovat.»
»Niin juuri. Mutta aika onkin koko lailla muuttunut. Kaikki tämä
»uudenaikainen» — ja mitä on tämä uudenaikainen muuta kuin sen
vanhan uudistamista? On kuin vanha pakanallinen aika ulkonaisten
kauneusmuotojen ihannoimisineen ja hienon hienoine nautintoineen elpyis
uudestaan.»
»Niitä on vain pieni joukko pakanoita, jotka pyristeleivät;
kristinuskon luoma kulttuuri on liiaksi juurtunut voidakseen...»
»Elä sano niin, Jörgen. Se synnyttää taistelua, ihmisluonnossa on
jotain, joka kapinoi kristinuskon oppia vastaan, kieltäytymistä,
himojensa hillitsemistä vastaan... Näemmehän kuinka nykyaikana
vastustetaan kristillisyyden moraalia, onpa kristittyjenkin joukossa
ihmisiä, jotka irroittautuvat raamatun puhtaasta ja selvästä sanasta —
niinkuin nyt rouva Jansen esimerkiksi, joka sai eron miehestään ja nyt
on uudestaan naimisissa.»
»Puhuitteko sinä ja rouva Ranch erokysymyksestä?»
»Ei, minä en laisinkaan tahtonut puhua hänen kanssaan siitä. Mutta hän
istui ja jutteli ja sanoi suoraan: »Minä pidin toisesta, samaa teki
Ranch — mikäpä meitä sitten olisi estänyt?»»
»Samaa hän minullekin sanoi.» Hän hymyili. »Se on saakelin keveätä
menettelytapaa — juosta sylistä toiseen.»
»Häntä se ei laisinkaan haittaa, hänellä kun ei ole sydämessä
rahtustakaan Jumalantunnetta; mutta että _kristityt_ ihmiset voivat
antautua sellaisee —!»
Nuori, keikarimainen herra kulki ohi kadulla ja katsoi melkein
ylimielisen ivallisella hymyllä Jörgeniin ja antoi uuden uutukaisen
silkkihattunsa ylhäisestä tehdä kaaren ilmassa.
Jörgen liikahti kuin olisi joku näpsähyttänyt häntä nenälle, mutta
nyökkäsi kohteliaasti seuraavassa tuokiossa.