Niska oikasihe ja rinta paisui. Oliko hän olevinansa? Ei, mutta voinee
kai, olematta itserakas, sanoa että Jörgen Bang nimen ympärillä
oli hiukan loistetta. Olihan hän hyvin huomattu niissä piireissä,
joissa pormestari oli määräävänä, häntä ihailtiin ampumaseuran
voimistelujuhlissa, ja soitannollisissa piireissäkin hän oli suosittu,
joissa — niinkuin muuan kaupungin lehdistä kirjoitti — »ihastuksekseen
sai kuulla hänen soinnukasta barytoniääntänsä».
Niin hän saapui pienelle keltaiselle talolle viiniköynnöksineen.
Puutarhassa muutamalla omenapuun oksalla hän näki heilumassa pari
vaaleanharmaata säärtä.
»Poika, oletko hullu, oksahan katkeaa!»
Samassa rusahti oksa ja roiskahti maahan heiluvine säärineen.
»Elä kerro äidille», pyyteli säärten omistaja, joka ryömi esiin oksan
alta kasvot punottavina ja voimistelukenkä toisessa kädessä.
»Onko isä kotona?»
»Ei ole — rovasti on sisällä; isä juoksi ulos kyökinovesta, kun näki
että...»
»Vait, poika — tuossa hän tulee!»
Kookas, vähän kumara mies, kasvot hiukan ryppyiset — vaikka vielä
nuorekkaat, tuskin viisissäkymmenissä — tuli näkyviin porstuvanovessa;
hän puristi nuoren miehen kättä, nyökkäsi ja poistui mitään sanomatta.
Jörgen katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Tuuli heilutteli pitkiä
takinliepeitä; hitaasti, kevein askelin kulki tuo pitkä mies katua
pitkin.
Sisällä tapasi Jörgen kaikki täysi-ikäiset sisaruksensa koolla.
Siinä oli Toge, vanhin joukossa, hiljainen mies, jonka parta ulottui
kellonperiin asti, hän oli kauppiaana naapurikaupungissa; siinä oli
Anna, vanhin sisar, tummaverinen, leuan ja poskien kuopat täynnään
raisua iloisuutta, tähän aikaan opettajattarena muutamassa kartanossa
parin peninkulman päässä — ja Martta »kaunotar», joka vasta oli
täyttänyt 16 vuotta, mutta nuoruudestaan huolimatta kykeni täyttämään
taloudenhoitajattaren, palvelijattaren ja sairaanhoitajattaren
tehtävät, — nämä olivat kaksi oikein iloista nuorta leivosta, jotka
eivät milloinkaan jaksaneet hallita heissä asuvaa sävelten paljoutta.
Ja sitten vielä »pikku veli» vielä punoittavana ja polvissa vehreitä
täpliä — oikea vekkuli, vasta ripille päässyt mutta kumminkin jo
kirjurina pankissa.
Koko joukko kokoontui vuoteen ympäri, jossa tyyny painui kuopalle
paljaista kukkasista ja pikkulahjoista.
»No, äiti, sinä et voi sanoa muuta, kuin että olet »juhlan kuningatar»
ja että sinua juhlitaan kevään kukkasilla ja onnitteluilla — ja
katsokaa tässä» — Jörgen polvistui vuoteen ääreen — »tässä on runoutta
ja kevään lehviä!»
Sairas katsoi nuoria lehviä, neljän vuoden auringon ja metsäntuoksun
kaipaus lainehti mieleen ja nostatti pari kyyneltä lempeiden silmien
nurkkiin.
»Äiti kulta!»
Sitten hän luki runon, pyyhkäsi silmiä nenäliinalla ja ojensi
Jörgenille hienon kätensä: »Kiitos, Jörgen!»
Äiti rukka! Hänen elämänsä oli niin tukalaa. Mutta hän oli niin hyvä,
niin kärsivällinen, niin iloinen neljästä pitkästä lapsestansa, ja
myöskin lyhyestä lapsestansa.
Jörgen silmäili huonetta. Tämä kamari oli aina hyvin siisti, mutta
tänään se oli sitä entistään enemmän, mahonkipuiset tuolinselät
olivat kiiltävän kirkkaat, Martan vuoteenpeite oli niin sileä, kuin
olisi se päistä pingoitettu, ja äidin liidunvalkeissa lakanoissa oli
vielä kaikki laskokset näkyvissä. Mitä äitiin itseensä tulee, niin
oli valkoinen tukka niin säntillisesti laitettu ettei hiuskarvaakaan
pistänyt esiin ohimoilla, ja valkoisen yöpaidan kaulus ympäröi niin
sirosti kaulaa, kuin olisi se ikään röyhelletty, niinkuin se kai
olikin. Kuinka kaunis hän vielä on! ajatteli Jörgen.
Hän kuvaili mielessään kuinka äiti monta päivää makuultaan oli
järjestänyt taloa tätä juhlaa varten: »Martta, oletko muistanut sitä?»
»Oletko tehnyt sitä, Martta?» — Äidin ajatus kävi joka paikassa: Isän
ja Emilin kamarissa yläkerrassa, kyökissä ja ruokahuoneessa, hänen
hienoa järjestysaistiansa huomasi joka paikassa — oi, sitä hyvää,
säästäväistä, siistiä äitiä!