»Antakaas kun katson! _Kirjallisuutta_», hän luki. »Kevein silkkikengin
kepsutellen, keikailevasti nyökäten ja riettain silmäyksin, hymyten,
himoten, hajuvesille tuoksuavana tulee ranskalainen kevytmielisyys
maahamme ja heittelee sormisuukkosia karhunluonnollemme, joka peräytyy,
alkaa hehkua ja levittää sylinsä...» »En kehtaa lukea sitä!» huudahti
hän äkkiä ja heitti lehden luotansa. »Välitänkö minä siitä, mitä P.P.
kirjoittaa!» jatkoi hän ja kyyneleet nousivat silmännurkkiin.
Jörgen hyppäsi tiskin yli ja otti ylös lehden.
»Kuinka ne voivatkaan kirjoittaa noin?» torui hän edelleen rypistäen
tummat kulmansa.
»Ettehän lukenutkaan vielä kaikkea.»
»Siinä puhutaan jotain soitosta», kuului kuivasti puodin toisesta
päästä.
Hän sieppasi lehden, luki eteenpäin, hymyili, pudisti päätänsä
heristelläkseen kyyneleet pois»... Kieli on kuin soittoa...? kuin
noreaa, rytmillistä tanssia; joka hurmaa mielen ja kantaa ajatukset
sanomattomiin...» Jörgen seisoi tuijottaen häneen. Kuinka kaunis
hän oli, tuo helakka hohde poskillansa ja pienet, kirkkaat timantit
mustissa silmäripsissä!
Puolittain nuhteleva ja kiitollinen silmäys singahti hänen silmistänsä,
kun hän pani lehden pois.
Jörgen olisi sillä hetkellä voinut kiertää käsivartensa hänen
ympärilleen ja suudella hänen valkoisia hampaitaan.
Mitään sanomatta kääntyi hän ovelle ja hyppäsi alas kiviportaita. Kulki
sitten katua nenä pystyssä, liehahtelevin helmoin ja liehahtelevin
ajatuksin, hengittäen orvokkiensa huumaavaa tuoksua.
»Hän ottaa kai nuoren hammaslääkärin», arveli Möller.
»Arvattavasti; yhdessähän ne matkustavat Kööpenhaminaan joka hetki.»
»Niin, ja rouvalla on mitä hammaslääkäriltä puuttuu sanotaan — rahaa.»
Möller seisoi hetken aikaa miettien. »Oikeastaan minä hyvin siedän
häntä.»