Vanhus pudisti päätänsä. »Pelkään, että elämä kumminkin tulee
puristelemaan hänen siipiänsä.»
Hän ajatteli nuorta hammaslääkäriä. Tämä — keveämielinen
kööpenhaminalainen — oli parisen vuotta sitten alkanut lääkäritoimensa
pienessä juutinmaalaisessa kauppakaupungissa, mutta käsitteli
nuorten juutinmaalaisten neitosten ja rouvien suita suuremmalla
mielenkiinnolla, kuin näiden sulhaset ja miehet kärsivät. Ikävien
riitojen perästä parin aviomiehen ja nuoren kihloissa olevan sepän
kanssa, joilla oli tukevat nyrkit — täytyi hammaslääkärin palata
takaisin pääkaupunkiin, jossa hän parisen vuotta oli harjoittanut
hammaslääkärin tointa, kumminkaan voimatta hankkia itselleen
elämäntapojansa vastaavia tuloja. Syynä siihen, että hän nyt oli
asettunut tähän pikkukaupunkiin, oli, että tämä nuori naiskirjailija,
jonka tuttavuuteen hän oli päässyt pääkaupungissa, asui täällä kesillä
ja oli luvannut suosittaa häntä ystäville ja tuttaville.
Möller meni taas tiehensä. Jörgen seisoi viiksiään kierrellen.
Että tuollaisen hajuvoiteisen keikarin pitikin saada anastetuksi
nuoren, herttaisen Lydia rouvan! Noo — vieköön! Kuinkapa kauan sitäkään
suhdetta kestänee? Nuo uudenaikaiset rakastumiset — tänään hehkua ja
iloa ja huomenna hyvästi — ei kiitos!
Olipa nykyinen aika sentään ravakkata! Tuolla valtaa yksi toisen
miehen vaimon ja ottaa omakseen muitta mutkitta, täällä pitää ikkunat
avoimina niin sanoakseni, kahta yhtaikaa, »virallista» vaimoa, joka
omistaa miehen nimen, ja rakastajatarta, joka omistaa miehen itsensä.
Sanomalehdet ja kirjat julistavat äänekkäästi »suuren intohimon»
oikeutta ja puolustavat luonnollisena, terveellisenä ja oikeana asiana
sitä, että ihmisten lapset laskevat luonnonvietit valloillensa.
Neroilla, yli-ihmisillä, joilla on kauas kantava katse ja hehkuvat
halut, niillä pitäisi muka olla »vapaus mielensä mukaan palvella joko
Jumalaa tai pirua» − mitään raja-aitoja vapautetulle ihmiskunnalle?
Ja mihin johti sitten tämä vapautettu elämä? Yhä useampia uhreja
vaativa heikkomielisyys ja lukemattomat itsemurhat kertoivat tuloksista
yhtä ja toista.
Oi, te vapaat sielut väljin ominetuntoinenne, te keveämieliset maan
pojat ja tyttäret, jotka olette luonnon jumalien ystäviä ja iloiten
niille suitsutatte... tästä voisi kirjoittaa runon.
Niin, jospa osaisin kirjoittaa oikeen hehkuvan runoa nykyajan lapsille,
jotain puhtaasta rakkaudesta ja kodin merkityksestä!
Hän asteli muutamia kertoja edestakaisin tiskin takana miettien,
tarttui sitten kynään ja alkoi kirjoittaa runoa »_Nykyiselle
sukupolvelle_». Kirjoitti »elämän vakavuudesta», »rauhaisasta paikasta,
jossa rakkauden ruusu puhkeaa»?
Sitten hän luki sen läpi, pudisti päätänsä ja heitti kynän kädestään...
tuossa Möllerkin juuri tuli! Ja hän istui tässä kirjoitellen runoja sen
sijaan, että...
Hän punastui ehdottomasti, kun vanhuksen katse kiintyi häneen. Yks kaks
hän rutisti paperin kokoon ja heitti paperikoriin.
Vanha herra ei koskaan ruvennut urkkimaan sen vähemmin nuhtelemaan
nähdessään neuvottomuuden punan, nuoren apulaisensa kasvoilla, hän
tutki vain hetken aikaa kasvojen ilmettä, ryhtiä ja liikkeitä jos
mahdollista näistä yksityisseikoista kootakseen johtopäätöksensä.
»Nyt voit mennä äitisi luo, Bang», virkkoi hän vihdoin ja kaivoi
nuuskarasiansa esiin liivintaskusta.
»Kiitos, minä lähdenkin hyvin mielelläni.»
Möller vilkuili paperikoriin, otti hyppysellisen nuuskaa ja pyysi
nuoren miehen sanomaan paljon terveisiä häneltä.