Sitä koreata punaa, joka nyt syöksyi hänen kasvoihinsa ja kaulalle!
»Jos Bang siitä välittää...»
»Saatte uskoa, että välitän.»
»Minun täytyy lähteä ylös», sanoi hän äkkiä.
Nuoren miehen silmiin tuli kummasteleva katse: mikä tytön oli. Mutta
samassa hän jo oli poissa.
»Hm!» mutisi Möller ja läksi hyvin välinpitämättömän ja typerän
näköisenä nuoren tytön jälkeen.
Pari sekuntia seisoi Jörgen miettiväisenä tuijottaen oveen, joka oli
mennyt kiinni heidän jälkeensä, kierrellen viiksiensä toista kärkeä
etusormensa ympäri.
»Anteeksi!» pyysi ovelle tullut nuori nainen.
»Pyydän!» Jörgen kumarsi hymyillen.
Hänen povellaan keinuvasta orvokkikimpusta ja nuorekkaasta
kauneudestansa tuoksahti Jörgenille kevään hurmaavaa eloa.
»Kuinka hän punastui — ja te myöskin!» virkkoi hän.
Jörgenin hymy muuttui harmistuneeksi. »Siinä tosiaankin erehdytte,
rouva.»
»Vai niin; no _hän_ ainakin punastui.»
»No, entäs sitten?»
»Ei mitään, ei mitään. Mutta te ette aavista kuinka hauskaa on salaa
syrjästä katsoa — tuollaista sydämen salaisuutta — nuoren, viattoman
tytön hämmennystä.»
»Niin, eihän vanhempi ja kokeneempi ihminen niin helposti hämmenny.»
»Kuinka tuo herttainen vihastus teitä kaunistaa! Mutta minäpä uskon
teille salaisuuden: minä olen vasta 28 vanha, en päivääkään vanhempi.»
»Nythän tosiaankin onkin teidän syntymäpäivänne!»
»Aivan oikein!»
»Saanko luvan...»
»No, elkää nyt luvista! Tarttukaa vain käteeni ja toivottakaa, että
tämä vuosi olisi onnekas, niin rehellisesti ja vilpittömästi kuin te
voitte.»
»Niin, no — olkoon tämä vuosi onnekas teille!» »Kiitos! Ja että minulla
olisi mies ennen vuoden loppua!»
»Kenties jo ennenkin.»
Tämä viimeinen lausuttiin puoliääneen, melkein kuin urkkien.
Rouva kääntyi syrjin ja hiveli pienellä hansikoidulla kädellään uusia
kirjoja.
»Entäs sitten?» kysäsi hän äkkiä ja käänsi päänsä jyrkällä liikkeellä
Jörgeniin.
Oli kuin koko hänen kauneutensa ja raittiutensa siinä samassa olisi
heitetty Jörgenin omaan nuoreen vereen: kirkkaitten, tummansinisten
silmien sielukkaisuus, kasvojen hieno puna, sysimustan tukan kauniit
kiharat valkoisilla ohimoilla.
»Eihän mitä», virkkoi Jörgen ja lisäsi hetken perästä! »onnittelen vain
uudestaan — niin rehellisesti ja vilpittömästi.»
»Mutta kaikkein pyhimmässänne te ajattelisitte rouva Ranch — eron
saanut vaimo!»
»Monet eron saaneet menevät uusiin naimisiin.»
»Mutta sitähän Jumalan lapset ankarasti tuomitsevat.»
»Jumalan lapset? Te sanotte sen niin ivallisesti.»
»Ei, ei, ei, uskokaa vain mitä tahdotte.»
»Muutoin kai olosuhteistakin paljon riippuu.»
»Niin, minun olosuhteeni te tiedätte, ne ovat 'kehitä' — eikö totta?»
»Rouva Ranch, miksi puhutte noin?»
»Niin, katsokaas —, minä en koskaan tee sydämestäni mitään rosvonpesää.
Minä pidin toisesta, hän samoin — niin jätimme hyvästit toisillemme.»
»Hm!»
»Nyt _hän_ on uusissa naimisissa — _arvaan_. Ne tulivat molemmat minua
vastaan viime sunnuntaina Frederiksbergin puistossa — tiedättehän
kuvanveistäjätär Jenny Lundsgaard.»
»Vai niin!»
»Molemmat tervehtivät minua ystävällisesti, _minäkin_ heitä.»
»Ja te puhuttelitte heitä?»
»Puhuttelin? En; minulla oli mukanani pikku Johannekseni.»
»Kas vaan!»
»Niin, totta puhuakseni, Ranch säälitti minua; hän kääntyi pari kertaa
katsomaan meitä.» (Kirkas kyynel kimmelsi hänen silmissään). »Mutta
eihän sille mitään voi.»
Jörgen hieroi neuvotonna tiskiä sormillaan.
»Niin, tiedänhän tarkoin, mitä te ja äitinne sanotte kaikesta tästä.»
»Äiti ei ole koskaan sanallakaan maininnut teitä minulle.»
»Ei; hän kun ei ole niitä Jumalan lapsia, jotka ottavat koko kaupungin
huoneeseensa parjailtavaksi; mutta hän _kurittaa_ lempeillä,
surullisilla silmillään.»
»Oletteko ollut hänen luonaan tänään?»
»Tulen juuri sieltä nyt. Minun on häntä niin sääli. Siellä hän kituu
vuoteellaan, ja me muut nautimme kevään ihanuutta.»
»Niin —» huoahti Jörgen.
»Edesmenneinä aikoina me molemmat puoliserkukset olemme käyneet
toistemme luona syntymäpäivinä; mutta en tiedä — sitten, kun minä aloin
kirjoitella, on väliimme tullut jotain vierasta ja kylmää. Ja jotain
sellaista on teidän ja minunkin välillä.»
Möller, joka aina kulki nuuskien talossa, silmäillen milloin oikeaan,
milloin vasempaan ja näki kaikki, kuuli kaikki, palasi nyt puotiin,
vilkasi katseen rouvaan, kumarsi hiukan ja ryhtyi järjestämään muutamia
kirjoitusvihkoja.
Rouva otti pöydältä kirjan ja rypisti nenäänsä. »Uh, oletteko nyt taas
siinä jumalisine romaaneinenne!»
»Niin, lukisittepas sen.»
»Ei kiitos! Oikea jumalisuus kaikessa kunniassa; mutta sillä ei ole
mitään tekemistä kaunokirjallisuuden kanssa.»
Möller seisoi niska kyömyssä, otsa rypyssä ja puhui syvämielisesti:
»Yksitoista — kaksitoista...»
»Oletteko pannut huomiolle, rouva Ranch, että me kaksi aina joudumme
puhumaan »jumalisuudesta»?»
»Niin, mutta minkätähden? Senkötähden, että te olette uskonnollinen?»
»Eiköhän siksi, että jotain _teissä_ ja _minussa_, törmää yhteen?»
»Niin, katsokaas, minun ajatukseni ja tunteeni pyrkivät julkisuuteen.
Ilmaa!»
»Ja tiedättehän — tehän olette suorittanut opettajatartutkinnon —
tiedättehän liikeopista, että tyrkkäys saattaa liikevoiman muuttumaan
lämmöksi.»
»Ja niin kiivastumme.»
»Aivan niin!» Jörgen ja Möller vilkasivat toisiinsa. »»Jumalisuudella»
on se merkillinen ominaisuus, että se tuottaa lämpöä — niin monella eri
tavalla, se luo vastakkaisuuksia, taistelua...»
»Niin, se on kyllä totta.»
»Eikä ainoastaan ihmisten kesken vaan jokaisessa yksityisessä
ihmiselämässäkin...»
»Minä en tänään halua lähteä sille alalle.»
»Mutta teidän täytyy. Minä en voi kärsiä, että te rypistätte nenäänne
jollekin, jota ette tunne. Onko vakavan ihmisen elämässä mitään
suurempaa pakotusvoimaa kuin se, jota sanotte jumalisuudeksi? Onko
olemassa mitään, joka enemmän määrää hänen tekojansa, jotain luonnetta
enemmän muodostavaa...»
»Paljonko tuo albumi maksaa?»
»Ja eikö kirjallisuus kuvasta murrosaikoja meissä — tekojamme...»
»Minä kysyin paljonko tuo albumi maksaa?»
Katse rouvaan kiintyneenä seisoi vanhus puodin toisessa päässä
johdattaen mieleensä hänen lyhyen elämänsä kulun. Hän näki ankaran,
pietistisen räätälin kodin Fiskergadella, kodin hajaantumisen
vanhempain kuoltua, hänen oman ja muiden ihmisten avuliaisuuden;
hän näki hänet tummasilmäisenä, kauniina pikku tyttösenä, joka oli
yleisesti tunnettu lahjakkaisuudestaan, hän näki hänet heikkona,
viluisena opettajattarena kulkevan neiti Tomsenin tyttökouluun,
ruokakäärö kainalossaan, kalpeana, silmissään elämänhalun hehku. Sitten
hän häipyi hänen näkyvistänsä; sillä hän tiesi niin kovin vähän siitä,
mikä sitten seuraavina vuosina täytti hänen elämänsä, hänen olonsa
Kööpenhaminassa, hänen toimensa levottomassa sanomalehtikonttorissa,
hänen olonsa suuressa, nautinnoihin vajonneessa Babylonissa, hänen
matkansa Pariisiin rikkaan maailmanmiehen kanssa, jonka nimeä hän nyt
kantoi eikä hän välittänyt siitä tietääkään. Mutta nuoren miehen,
joka seisoi ja jutteli hänen kanssaan, tuon pitkän lapsen, tulisi
olla varuillaan noiden silmien ja valkoisten hampaiden viehätysvoimaa
vastaan. Ja olkoot kaupungin nuoret varoillansa hänen kynänsä suhteen,
tuon pienen, vaarallisen kapineen, jossa oli hehkuva kärki ja joka
pärskytti myrkkyä. Eikö nuoria tyttöjä alinomaa käynyt kirjakaupassa
ja vilkaistuaan joka puolelle salaperäisesti kuiskasivat: »Onko
teillä »Ungt Liv»... saanko sen!» ja sitten pistetään kirja tuota
pikaa piiloon ja riennetään vinnikammariin antaakseen Lydia Ranchen
tulivirtojen vavahdellen virrata läpi suonten!
»Me emme voi päästä yksimielisyyteen, rouva Ranch» kuului pöydän
luota. »Me elämme kahdessa eri maailmassa.»
»Kaiketi te pidätte minua kauheana yltiöpäänä; mutta sitä en ensinkään
ole, minä olen vain maailman lapsi, jumalaton.»
»Jumalaton, joka tahtoo liipotella vapaana ja nauttia elämän makeaa
mettä...»
»Niin, sitä olenkin. Minä sanon: pois sormet siivistäni! Ja niin
kauan kuin voin kynää liikuttaa, tahdon viimeiseen asti puolustaa
persoonallista lentovapautta... hengen vapautta!»
»Ja...?» Ei, hän ei uskaltanut sitä julkilausua.
»Sanokaa te vain »ja ruumiinkin». Mutta te erehdytte. Minä tahdon
vain irtaantua vanhasta, ahtaasta moraalista ja niin hyvin kuin voin,
toteennäyttää että ihmisluonto itsessään on aatelinen, puhdas, ja on
oikeutettu estämättömästi kehittymään kauneuden ja rakkauden täydessä
nautinnossa... niin, minä en tee sydämestäni mitään rosvonpesää, minä
sanon sen teille peittelemättä, herra Möller.»
Herra Möllerin katse kohosi ilmaisten tavatonta hämmästystä.
»Anteeksi!» pyyteli rouva. »Me puhumme ihmislapsia erottavista
kuiluista.»
»No niin, niitä kuilujahan onkin paljon nykyaikaan.»
»Mutta eikö ole harmillista, että on erottavia kuiluja niiden välillä,
jotka muutoin pitävät toisistansa, ja vain siitä syystä, että heillä on
eriävät mielipiteet uskonnosta, moraalista ja sen semmoisista!»
»Niin», huoahti Möller surullisena ja katsoi häneen syrjästä kumminkaan
kääntämättä kankeata niskaansa, »onhan se tosiaan ikävätä, että niin
vähäpätöiset asiat avaavat erottavia kuiluja.»
Rouva seisoi hetkisen epäröiden ja katsoi vaanien vanhusta, käänsi
sitten päänsä Jörgeniin: »Kuinka kirjani menee kaupaksi — mitä te siitä
pidätte?»
»Minä olen yhtä mieltä kuin P.P.»
»P.P.? Vainooko hän minua?»