Sairaalle äidilleni
hänen syntymäpäivänään toukokuun
12 päivänä 188—.
Ma tulen — »pitkä poikasi» —
viestillä keväisellä
ja peitän valkovuoteesi
toiveilla puhtaimmilla.
Ma suutelen sun kätostäs
ja katson syvään silmähäs:
onneksi, äitikulta!
Kevättä hiukan tuon ma vain
ja lintuin liverrystä.
Sai Luoja vasta vastahain —
häneltä tervehdystä!
Tervehdys oksain vihantain
ja kaiken hyvän rinnassain,
mi kevätvirttä soipi.
Sain sulta lapsuuspäivinäin
niin paljon päivän kultaa,
se muisteloina mieleen jäi —
oi, mitä sainkaan sulta!
Mi hyvää piilee povessain,
sen kylvit sinne sinä vain
ja kastoit kyynelilläs.
Ja siksi lasken polvilleen
kuin ennen lapsenakin,
ja rukoukset, kiitokseen
sun nousee puolestasi.
Silitän hasta valkeaa —
oi, koetuksen kantajaa
Sä siunaa, suuri Luoja!
Vapisevalla kädellä ja kostein silmin kirjoitti nuori luutnantti ja
kirjakauppa-apulainen tämän onnentoivotuksen kirjepaperille. Tuo runo
oli lämpimän tunteen luoma — puhjennut suoraan sydämestä.
Oi niin, äiti raukka! Hänen ajatuksensa oli kokonaan äitiin kiintynyt,
kun hän aamulla kello viiden tienoilla kävi metsästä hänelle tuoreita
pyökkipuun lehviä. Neljä vuotta hän jo oli maannut vuoteen omana, ja
hermosto heikkeni heikkenemistään, rampeutuminen jalassa yhä vain
paheni. Kuinka vanha se nyt äiti tänään olikaan? Hän oli 18 vuotias
naimisiin mennessään, silloin oli isä 33, nyt oli hän 63 vuoden, siis
äidin täytyi olla 48. Eikö vanhempi! — ajatteles, ja hänen tukkansa on
jo aivan valkoinen. Hän näki naisen pään, paksuine, liidunvalkoisine
tukkineen, joka melkein kuin suli yhteen päälaen peittävän valkoisen
tanun kanssa, hän näki mustat kulmakarvat ja kaksi tummaa silmää, jotka
tässä valkoisessa ympäristössä näyttivät niin omituisen teräviltä.
Katse ei ollut kova, ei, se oli lempeä, niin lempeä; mutta joskus se
niin tavattoman selvästi puhui salaisista taisteluista.
Ja paljonhan hänellä oli ollutkin kannettavaa, etenkin näinä viime
vuosina. Mutta hän olikin käynyt oppinsa tarmokkaiden vanhempien luona.
Mummoansa Jörgen ei muistanut, mutta vaari, vanha, ankara ja kuitenkin
lempeä pastori Randrup isoine nenälasineen ja pitkine valkoisine
tukkineen oli vielä elävästi hänen mielessään. Omituinen, kunnioittavan
ilon tunne valtasi hänet aina kulkiessaan vanhan pappilan ohi tuolla
alhaalla lehdossa; täällä hänen lapsenmielensä oli saanut niin paljon
vanhanaikaisen jumalanpelon ja vanhanaikaisen ilon syviä vaikutteita.
Vaari oli niin tavattoman vaatimaton — käytti isoja talonpoikaisia
puukenkiä pihalla ja puutarhassa kävellessään ja päässä kauheata
ketunkarvaista nahkatakkia, joka varmaan oli yhtä vanha kuin harmaa
pääkin, johon se oli painettu. Mutta siinä miehessä oli ajatuksia,
kymmenen papin oppi ja syvällisyys. Ja hänen lempeässä mielessään asui
vakavuus, joka ei tiennyt tinkimisestä lihan ja veren kanssa, milloin
tämä liha ja veri oli ristiriidassa sen pyhän opin kanssa, jota hän
julisti. Polveutuen vanhasta pappissuvusta, joka uskonpuhdistuksen
ajoilta asti »lujasti oli pysynyt puhtaassa opissa», niinkuin hänen
sukukirjaansa oli merkitty, toimi hän hiljaisuudessa sydämensä pyhällä
lämmöllä sekä kotona että seurakunnassaan viimeiseen hetkeensä asti,
ja vieläpä kuolemansakin jälkeen, saattoi sanoa, sillä hänen maalattu
muotokuvansa, jonka seurakuntalaiset olivat lahjoittaneet hänelle hänen
70:tenä syntymäpäivänään, ja joka nyt riippui kirkon seinällä, puhui
äänetöntä, kehoittavaa kieltänsä kirkossakävijöille.
Häneltä se äiti varmaan oli enimmän oppinut, muun muassa senkin sanan,
joka oli hänen mielilauseitansa: »Meidän tulee olla kestäväisiä!» Ja
sitten oli _hän_ − hänen pitkä poikansa — taas vuorostaan oppinut
häneltä. Lukemattomat kerrat hän oli huomannut, että hänellä
itsessään oli niin paljon äidin henkistä elämää, että hänen ikäänkuin
täytyi punnita kaikki ajatuksensa ja tunteensa _äidin_ omantunnon
vaa’alla. Pienestä pitäen oli hänen korvaansa laulettu, että hän
aina olisi »Jumalan lapsi», hänen vuoteensa ääressä oli rukoiltu,
että hänelle annettaisiin voimia kulkea puhtaita teitä; kehotuksissa
ja rukouksissa, mutta enin äidin omassa esimerkissä, hänen ihanassa
kieltäytyvässä elämässänsä, oli aina ollut tämä sama pohjasävel että
hän itsekieltäymyksen ja rukouksen ohella etsisi ijankaikkista iloa,
käyköön sitten maallisenkin ilon kuinka hyvänsä. Ja tämä kaikki oli
hänessä kehittänyt tarkkaa tunnollisuutta.
Oi se koti, se koti, hyvien tunteiden tyyni tyyssija, lapsuusajan
valoisa turvapaikka, jossa äiti oli laulanut Ingemannin lauluja pianon
ääressä, jossa hän oli iloinnut ja riemuinnut, ja jossa hänelle niin
ihanasti ja järkevästi oli opetettu kärsimisen ensi alkeet.
Kärsimisenkö? No niin, oikeastaan hän ei ollut kärsimisestä paljon
mitään tiennyt niinä 25 vuotena, jotka hän oli elänyt Jumalan
maailmassa. Silmäillessään lapsuusaikaansa ja ensimäistä nuoruuttansa,
vilahteli se hänen silmissänsä niin valoisana ja herttaisena. Kaiken
varmaan hän eniten »kärsi» äidin kärsimisiä kuin omiansa.
Isän tähden oli näet yhtä ja toista »ikävätä», niinkuin äidin oli
tapana sanoa. Niin, »ikävätä», mutta ihmiset tunsivat nyt kerran
isän ja antoivat hänelle erhetykset anteeksi. Ne seikat, että
hänellä oli hyvä virka pankissa, että hän jo monet vuodet oli ollut
kaupunginvaltuustossa ja nyt riemujuhlasta saakka kanslianeuvoksena —
ei todellisena, mutta kumminkin oikeana kanslianeuvoksena — se kelpasi
tietysti vastapainoksi yhdelle ja toiselle virheelle. Kunpa hän vain
olisi tahtonut pitää hiukan parempaa huolta ulkonaisesta ihmisestään —
olisi harjannut takkinsa ja sen semmoista — jotta se paremmin sopisi
yhteen suoran vartalon kanssa; luutnanttina ollessaan hän kumminkin
oli oppinut käymään siistinä ja koreana, mutta oli melkein kuin hän
sotilasajaltansa olisi säilyttänyt vain suoran ryhdin ja rypistetyt
kulmat.
Luutnantti? Kummallista ajatella, että isä — tuo lyhyt paksu mies —
oli luutnantti. Siinä kai se syy oli, että hänestä itsestäänkin —
Jörgen Hvide Bangista — oli tullut sotilas. Isä oli nähnyt paljon
vaivaa saadessaan hänet sotilasuralle, ja saikin tahtonsa niin pitkälle
täytetyksi, että pojasta tuli reserviluutnantti, sittenhän saisi taas
nähdä, arveli isä —. Mutta ei tullutkaan mitään »näkemisestä», sillä
poika ei ollut luotu sotilaaksi, hän oli luotu hengittämään uusien
kirjojen tuoksua ja rupattelemaan kotikaupunkinsa nuorten neitosten
kanssa.
»Hyvää päivää, rouva Römer!» hän tervehti ohikulkevaa liikkaavaa naista.
Kuinka lempeästi hän nyökkäsi! Jörgen meni ovelle ja katsoi rouvan
jälkeen. Tuossa kierossa naisen selässä oli jotain siisteyden,
jumalisuuden ja viekkauden ilmettä. Hän käänsi päänsä toisaalle. Oh
— Amalie Konge! Jörgen peräytyi ehdottomasti askeleen ja rypisti
nenäänsä. No, mutta eihän hänellä ollut mitään syytä Amalieta pakoilla.
Hän tervehti kädellään, ja näki huviksensa nuoren neitosen nyökkäävän
onnellisen näköisenä samassa kun hän kirjalaukkuineen keikaillen
kääntyi urkurin pihaan.
»Hyy—i hyy—i!» viserteli kottarainen naapuritalon katolla.
Hän seisoi hetkisen katsellen lehmuksia apteekin luona, katseli ilmaan,
katseli kadulle! Saattaisipa tehdä mieli laukata vanteen kanssa pitkin
tuota katua!
Oi sitä kultaista aikaa, kun oli kaksitoistavuotias, kun pureskeltiin
lakritsaa ja talonpoikaistyttöjä ommeltiin hameista yhteen puotien
edustalla! Voi taivas niitä aikoja! Kuinka monet housunlahkeet
lieneekään siekaleiksi revitty, kuinka silloin halusta tappeli, kuinka
silloin lauloi, ulvoi elämänilosta!
Mutta entäs ne porvarikouluun lähetettävät laskuopit! Hiukan vauhtia
otettuaan lennättää Jörgen itsensä tiskin yli puolittain jo laatikkoon
pakatun kirjakasan ääreen..
Möller, hänen monivuotinen isäntänsä, nyttemmin köykkyniskainen,
72 vuotias leskimies, tulee alas yläkerroksesta ja astuu puotiin
takaovesta. Hänen tuuhea, harmaa tukkansa valuu otsalle ja korville
kuin mikäkin lerppahattu.
»No, Bang, oletko nyt selvillä asiasta?» kysyi hän hitaisella tavallaan
ja silmät tiirallaan.
»Olenhan minä miettinyt — kaiken yötä ja tänäänkin vielä.»
»Ne on huokeat ehdot.»
»On kyllä; ja kylläpä olisin merkillinen ihminen, ellen tarttuisi
käteenne ja kiittäisi teitä.»
»Niin, niin; voithan nyt iltapäivällä neuvotella vanhempiesi kanssa.»
Hän nyökkäsi ja meni ulos ovesta portille päin.
Nuoren miehen katse lipui pitkin hylly- ja kirjarivejä, hän ikäänkuin
ahmi niitä suurin, iloisin silmin. Ajatteles! Ajatteles!
Pienissä syntymäpäiväkekkereissä iltapäivällä hän aikoi juurtajaksain
neuvotella asiasta vanhempien ja sisarusten kanssa. Mutta eihän siinä
oikeastaan ollut mitään mietittävää, ei rahastakaan.
Hän tarkasti hyllyrivejä, aukoi kaappien ovia ja huitoi keveästi
nenäliinallaan kullattuja kirjain selkiä. Pistäikse sitten pöydän
luo, jossa oli vastasaapuneet kirjauutuudet. Hän järjesti ja asetti
paikoilleen, käytti kädessään milloin mitäkin esinettä ikkunalta ja
katseli sitä jonkunlaisella lellittelevällä ylpeydellä. Olikohan
Söbygaden kirjakaupassa tuollaista kirjevaakaa...?
Aivan uudella vakaavalla mielenkiinnolla vaikutti häneen kokonaisuus —
pöytä, tiski, kaapit, kirjat. Ja kukapa tiesi, miksi hän vielä voisi
kauppaansa kehittää? »Käy, käy, vaan!» seisoi muutaman kirjan selässä.
Niin juuri! Suuria, rohkeita ajatuksia syntyi hänen aivoissaan:
»uusi lukukirja, uusi almanakka, kaunokirjallisuutta Jörgen Bangin
kustannuksella»... »toimelias, nuori firma...»
Niin, ja muutamien vuosien perästä talo ja koti, vaimo ja lapset,
oikein lempeä ja herttainen pikku vaimo, joka aina tulisi avosylin
vastaan. Sydän lämpeni ajatellessa kuinka hyvä hän olisi pikku
vaimolleen, ja kuinka hauska koti heillä olisi, paksut lattiamatot ja
punainen liekehtivä takkavalkea hämärässä.
No tässä hän nyt käyskenteli edestakaisin ja hieroi rystyitä toisiinsa
ja rakensi tuulentupia ja unohti kerrassaan, että äiti makasi odottaen
siellä kotona!
* * * * *
Pitkänä, ryhdittömänä, kuusitoistavuotiaana nuorukaisena oli Jörgen
tullut sukulaisensa kirjakauppa-apulaiseksi. Hiukan haaveileva,
hiukan taipuvainen kävelemään nenä pystyssä mutta mieleltänsä terve
oli nuori apulainen ensi vuosina. Lapsuudesta asti hänellä oli
veressä koko entisajan valoisa romantiikki, hänen mielensä oli hyvin
taipuvainen kristinuskon mystiikkaan ja hän ravitsi sitä evankeliumin
lupauksilla kaikille jumalaapelkääville ihmislapsille. Olihan elämällä
vakavuutenakin — oi niin — mutta itse kärsiminenkin saattoi olla
ihanata, voi sitä, ken ei ymmärtänyt tuskan runollisuutta! Elämä
oli ihanaa, ilma oli täynnään lempeitä hengettäriä, jotka kutoivat
auringonpaistetta maailmalle ja kantoivat kaikki hyvät sielut Jumalan
luo, kun ne päättivät maisen matkansa.
Nuoruuden koko levoton elämänhalu pulppuili hänessä läpi nuorukaisijän;
epäselvä, alinomaa vaihtelevien tunnelmien maailma oli se tunnevirta,
joka hänen sieluansa paisutti. Illoin hän kyynelsilmin voi rukoilla
isänsä, äitinsä ja koko kaupungin edestä, ja jokaisen tuntemattoman
mierolaisen, joka päivällä kumarruksissa ja huokaillen oli kulkenut
hänen ohitsensa, ja aamulla hän saattoi tuntea halua saada heiluttaa
lakkiansa jollain korkealla mäellä.
»Varmaan sinusta tulee runoilija, poika», oli hänen äitinsä kerran
sanonut luettuaan Jörgenin runomittaisen kirjeen muutamalle
koulutoverille ja ystävälle, Runoilijako? Tuo sana oli sitten
hänessä muodostunut valoisaksi toiveeksi. Itse hän tunsi, kuinka
hänen rinnassansa lauloi, ja kun hänen oli jokseenkin helppo
pukea tätä laulua poljentaan ja riimiin, virtasi värssy värssyltä
näistä sisällisistä lähteistä paperille. Edellämainitun ystävän,
apteekkarinpojan Kaarle Brunin kanssa, joka oli tummasilmäinen
nuorukainen ja myöskin kannelta soinnutti, hän useiden vuosien kuluessa
joka viikko vaihtoi runoja ja häntä huvitti tavattomasti tällainen
postin kautta tapahtuva lyyrillisten tunnelmain vaihto.
Vihdoin tuli sekin aika, jolloin hän alkoi »seurata» kirjallisuutta.
»Lue vain, Bang; kirjakauppiaan tulee tuntea tavaransa», sanoi Möller
vanhus. »Mutta» — saattoi hän lisätä — »minä neuvon sinua ottamaan
vilvoittavaa pulveria ja kolmasti lukemaan Isämeidän, ennenkuin ryhdyt
uudenaikaiseen kirjaan.» Äitikin varotti häntä. »Minusta on kauheata,
mitä ihmiset nykyaikana saattavat kirjoittaa lehtiin ja kirjoihin»,
puheli äiti. »Uskonto —; pelkkää pappien lorua! Lapset — miksi
pitäisi niiden kunnioittaa isää ja äitiä? Ja miksi pitäisi rakastaa
isänmaataan enemmän kuin mitään muutakaan maata? Nuoriso — oi, minusta
on vallan hirveätä, mistä ne uudet runoilijat kirjoittavat, kaikkea
tuota aistillisuutta! Kun ajattelen Oehlenschlägeria, Hauchia, Herziä,
Hostrupia ja keitä he kaikki ovatkaan... kaikkea ihanata ja puhdasta,
joka painettiin meidän mieliimme minun nuoruudessani, ja _nyt_... Mitä
se auttaa, että ne kirjoittavat hienosti ja taidokkaasti, kun hienosta
tuoksusta kuitenkin erottaa turmelevan hengen... pidä varasi, Jörgen,
pidä varasi!» No sen hän saattoi luvata äidille. Sillä hänestä tuntui
todellakin, että Möller ja äiti olivat oikeassa.
Aika ajoittain hän kumminkin tunsi, että yhtä ja toista tuosta uudesta
opista oli livahtanut hänen sydämeensä, ja huomasi silloin omituista
levottomuutta omassatunnossa. Oli kuin laulaisivat kirjat puodissa
hänen ympärillään, kuin huutaisivat ne hänen korviinsa ajatuksia ja
kehoituksia, joita hän ei _tahtonut_, mutta joita hänen täytyi kuulla.
Näin tapahtui varsinkin illoin, kun hän jonkun uuden kirjan luettuaan
kiusattuna mietiskelijänä makasi vuoteellaan tietämättä sitä tai tätä.
Sitten tuli sotilasaika, joka tuli hänelle jonkinlaiseksi »Sturm und
Drang-aikakaudeksi». Päivä päivältään yltyi hänen mielensä kuohustila
pääkaupungin varieteistä ja kapakoista saadusta tartunnasta; usko
ja epäilys, uhmailu ja katumus temmelsivät sydämessä ja puristivat
toisinaan rintaa kuin uhkaisivat ne sen särkeä.
Mutta rinta ei särkynyt.
Ensimäisenä vuonna kirjakauppaan palattuaan kiinnittivät hänen
mieltänsä enemmän nuorten tyttöjen silmät, jotka tiskin yli säteilivät
hänelle, kuin ne kirjat ja nuotit, jotka hän laitteli kääröihin silmien
omistajattarille.
Hän tiesi varsin hyvin, että hän tähän aikaan elämästänsä —
sotilasaikana ja ensimäisenä vuotena kotiintulonsa jälkeen — oli
mieltynyt punssiin ja tyttöihin enemmän kuin terveellistä olikaan; hän
muisti hyvin, kuinka mieli himoitsi kiellettyjä nautintoja, samalla
kun heräävä miehevyydentunne kapinoitsi niiden piirien tekosiveyttä
vastaan, joissa elettiin vanhojen tätien moraalin mukaisesti. Ettei hän
tänä vaarallisena aikana syvästi langennut, siitä hänen oli kiittäminen
puhdasta rakkauttansa äitiinsä — ja häntä tuolla ylhäällä, ehkäpä
enimmän juuri häntä.
Ensimäisestä kerrasta asti, kun Jörgen tapasi hänet tässä talossa —
joulunaikana siitä oli kaksi vuotta kulunut — oli hänellä ollut tavaton
vaikutusvoima Jörgeniin. Ei niin, että Jörgen olisi ollut rakastunut
häneen, ei ensinkään, pikemmin päinvastoin; tytössä oli jotain, joka
harmistutti häntä, jotain ylhäistä, joka piti häntä matkan päässä,
ja jonkinlainen taipumus ivata hänen turhamaista iloansa uusista
kultanyöreistänsä. Hän saattoi vieläkin korvissaan kuulla äänen
ivallisen soinnun, kun hän sanoi: »herra luutnantti» — »herra upseeri».
Mutta sitten hän niin omituisesti hymyili ja se hymy se Jörgenin harmin
sulatti.
Myöhemmin, kun he tässä talossa joutuivat jokapäiväiseen
kanssakäymiseen, oli heidän suhteensa kuin sisaren ja veljen. Ne hyvin
tähdätyt iskut, joita hän saattoi antaa Jörgenille punssikestien
perästä lauluseurassa tai jostain armastelujutusta, joka oli sattunut
tulemaan hänen korvillensa, saattoivat Jörgenin häpeämään. Hän melkein
pelkäsi kohdata häntä aamusella oltuaan yön juomingeissa. Ja kumminkin
hän nuhdeltuansa saattoi olla niin herttainen ja kohdella häntä sisaren
hellyydellä. Jörgen ei ymmärtänyt mistä ihmeestä hän oli voinut saada
sen valtansa, että hän kuljetti häntä ikäänkuin ohjaksissa milloin
oikeaan milloin vasempaan, aivan mielensä mukaan. Hänen taitonsa
saada harvoilla sanoilla sanotuksi paljon, koko hänen olentonsa
salaperäisesti houkutteleva voima, hänen tapansa kertoa saarnan sisältö
kirkosta tultuaan — niin, kaikki hänen lukemattomat vaikutustapansa
ne olivat pitäneet Jörgenin hairahtumishalun ohjaksissa ja pakottanut
hänet takaisin puhtaille teille. Ja hän mukautui niin helposti ja
luonnollisesti aivan kuin itsestänsä. Väliin hän ihmetteli, että heillä
oli niin paljon yhteistä; sillä hän tiesi varmaan, ettei kumpikaan
heistä pannut mitään syvempää merkitystä tähän suhteeseen. He voivat
korkeilla heittää toisiansa päähän, torailla, irvistellä toisilleen,
toisin ajoin myöskin neuvotella vakavista asioista; mutta kaikki,
niinhyvin leikki kuin vakavatkin nuhteet olivat vain hetkellistä, jotka
syrjäytyivät kohta, kun he käänsivät selän toisillensa.
Viime päivinä oli hänen käytöksessään ollut jonkinlaista
ylhäistä kylmyyttä, jotain, joka muistutti tuota varovaista
naisenarvokkaisuuttansa heidän tuttavuutensa ensi ajoilta. Varmaan hän
tavalla tai toisella oli loukannut häntä — tuossahan hän juuri tulikin!
Nyt täytyi koettaa saada nuo rypyt kulmien välissä tasaantumaan.
»Neiti!» Jörgen kopsautti kantapäät yhteen ja nosti nopeasti sormet
ohimolle.
Oikuin ihanteellista iloa herättivät hänessä tuo kaunis otsa, kirkkaat
sinisilmät ja tuuhea, vaalea tukka. Mutta tähän iloon sekaantui
toinenkin tunne, josta hän ei päässyt oikein selville, eikä hän
tahtonutkaan sitä selvittää. Hän pyysi saadakseen mustetta pulloon,
jonka ojensi esiin.
»Kirjoitatteko _hänelle_?» kysyi Jörgen.
»Niin, sille hänelle, joka toimittaa meille voita.»
Jörgen huokasi. »Olisinpas minä Per Persen, jolla on 17 lehmää
navetassa.»
»Ja vaimo ja yksitoista lasta tuvassa.»
»Niistä en huolisi, tahtoisin olla parrakas, sivistynyt nuorimies.»
»Mutta tuskinpa tahtoisitte olla Per Persen.»
»En; nimeni tahtoisin pitää.»
»Senkö suuren historiallisen?»
»Arvatkaapa mitä, neiti Römer...»
»Olettehan itse sanonut sitä historialliseksi.»
»Totta puhuakseni, niin lienee minulla lupa hiukan ylpeillä siitä, että
taru johtaa nimen Bang Skjalm Hviden suvusta.»
»Mutta oletteko niin varma, että...»
»Elkää siitä nyt sen enempää, neiti Römer! Minulla ei ole mitään muuta
mistä ylpeillä, kun sukunimeni ja perheeni tahraton maine... haluatteko
alizeuiria?»
»En, jotain punaisensinertävää.»
»»Keveä kuin untuvainen on ystävyys, löytyneekö niissäkään» —
löytyneekö täällä puodissa?»
»Kyllä kai, hyvin usein.»
»Ei, minä tarkoitan nyt — _nyt, nyt!_»
»Antakaa minulle nyt se mustetolppo.»
»Sitä siis ei ole?»
— 14 —
»Kirjeellä on kiire — antakaa nyt, _antakaa_!»
»Kuinka ne pienet saappaat osaavat tanssia! Oliko hauskaa lauluseuran
tanssiaisissa?»
»Oli; olittepa aika kohtelias kavaljeeri, kun narrasitte minua
ensimäisen ylimääräisen valssin suhteen.»
»_Minäkö?_»
»Niin juuri, ja vaikka itse kirjoititte nimenne korttiini.»
»Pyydän tuhat kertaa anteeksi, niin, tuhat ja yksi kertaa! Minulla
oli yhtä aikaa kädessäni teidän ja Amalie Kongen kortti... tiedänhän
tanssineeni ensimäisen valssin teidän kanssanne... miksi ette ennen
sanonut sitä?»
»Siksi että olin siitä niin kokonaan välinpitämätön.» Hänen pieni
kätensä vavahteli, ja poskien hieno puna katosi hetkeksi kuin olisi
väri niistä imeytynyt sisään.
Jörgen oikasihe ja kierteli kauniita, mustia viiksiään. »No, kun olette
siitä niin välinpitämätön, niin voinen kai vähentää siitä ne tuhat
kertaa ja tyytyä siihen yhteen!»
»Sen voitte hyvin.»
»Kuulkaa nyt, neiti Römer, minä en todellakaan tiedä, että olin
_teiltäkin_ pyytänyt ensimäistä ylimääräistä valssia.»
»Tahdotteko antaa minulle postimerkinkin?»
»Annan ja kirjeenkuoren kanssa ja koko kantamuksen terveisiä hyvälle
ystävälleni Per Persenille. Olkaa hyvä!»
»Kiitos!»
»Te saatoitte minut oikein ikävälle mielelle, olin äsken juuri niin
iloinen.»
»Mistä?»
»Niin, luuletteko että minussa nyt on miestä sitä oikein juhlallisesti
ilmoittamaan.»
»Minä tiedän sen varsin hyvin.»
»Mitäs siihen sanotte?»
»Minä sanon: olkoon onneksi!» Hän sanoi sen niin herttaisesti,
sydämellisesti.
»Kiitos; ja... ja tahdotteko edelleenkin hoitaa taloutta, jos nyt
vuokraan huoneetkin?»
»En voi; olen jo luvannut serkulleni, pastori Larsenille, tulla hänen
luokseen hoitamaan taloutta ja hänen pikku tytärtään.»
»Aijotteko asettua, asumaan kunnianarvoisen leskimiehen luo, Jyllannin
ikäville nummille?»
»Vanhan?» Hän puhkesi nauruun. »Vanhan, kunnianarvoisan 32 vuotiaan
luo!»
»No niin...»
»Minusta nummi ei ole ollenkaan ikävä — päinvastoin.»
»Niinpä niin, leikkipuhettahan se enimmäkseen olikin.»
»Niin, mutta monikin arvelee minun kuihtuvan ja kuolevan, kun minut
muutetaan lihavasta själlantilaisesta mullasta nummen hiekkaan; minä
itse uskon, että juuri _siinä_ parhaiten menestynkin.»
Niissä sanoissa soinnahti voimaa, joka saattoi Jörgenin ajattelemaan
hänen ensimäistä nuoruudentointaan. Pari vuotta ripille pääsemisensä
jälkeen hän näet oli ollut apulaisena kaupungin turvakodissa ja osoitti
silloin tavatonta toimeliaisuutta ja uurautta. Melkein yksin hän
hoiti kodin, ja kulki sitäpaitsi — aivan omasta halustansa — kodista
kotiin auttaen lasten köyhiä äitejä sekä kotiensa että pienokaistensa
hoidossa. Myöskin pappilassa, jossa hän myöhemmin oppi taloudenhoitoa,
osotti hän nuorelle tytölle tavatonta kestävyyttä, milloin uhrautuminen
muiden hyväksi oli kysymyksessä m.m. rovastin vanhaa, heikkoa äitiä
hoitaessaan. Ja tässäkin talossa — kuinka toimelias hän oli, ja kuinka
hellää huolta hän piti vanhasta miehestä! Kuinkahan hänen aikansa
riittikään vielä tehdä ompelutöitä äidille ja kirkonkäyntiin ja
lukemiseen ja sen semmoiseen, se oli kerrassaan arvoitus.
»Miksi luulette parhaiten siellä menestyvänne?» kysyi Jörgen.
»Sentähden ettei siellä mieltä häiritse ne lukemattomat vaihtelevat
vaikutteet kuin täällä, siellä ei juoruaminen ja huolenpito muiden
vaatetuksesta hajaannuta mieltä; siellä pakottaa hiljaisuus, terveet
elämänmuodot — se kaikki — se pakottaa ihmisen kohdistumaan omaan
toimintaansa, omaan sisälliseen elämäänsä.»
»Siellä kai te oikein syväydytte lukemiseen?»
»Niin, jos vaan aikaa saan. Ja sitten teen kävelyretkiä nummelle ja
makaan pitkälläni sankarihaudalla katsellen metsää vuononrannalla ja
teen romaaneja...»
»Joita _minä_ toivottavasti saan kustantaa?»
»Ei, ne annetaan tuulen toimitettaviksi.»
»Pitääkö minun sitten mennä metsään kuuntelemaan mitä tuuli kertoo?»
»Oi, varmaan on teillä kylliksi tekemistä kuunnellessanne näiden
kotoisten romaanien sointuja.»
»Se oli kai taas joku hieno pistosana.»
»Ei ollutkaan, sillä eihän se minua vähintäkään liikuta, mitä te
kuuntelette.»
»Mutta enhän minä saanutkaan nähdä sitä valokuvaanne, vaikka lupasitte?»
»Olen unohtanut.» Hän pisti käden taskuunsa.
Möller palasi samassa. »Ai, ai», sanoivat tirkistävät silmät.
»Oikein hyvin onnistunut», sanoi Jörgen.
Vanhus katsoi viekkaasti kuvan omistajaan. »Saan kai minä niistä yhden,
jota saan tallettaa...»
»Suurimmalla mielihyvällä.»
»... sydämelläni.»
»Niin, jos tahdotte.»