VALBORG. -- niin muuttui kaikki hiljaiseksi konttorissa.
SANNAES (hiljaa). Niin.
VALBORG (kääntyen häneen). Eikö se äänettömyys teistä koskaan tuntunut
tukalalta?
SANNAES. Tuntui; -- sillä se oli teeskenneltyä.
VALBORG. Minkätähden se oli teeskenneltyä, Sannaes? -- Te ette vastaa?
-- -- Sentähden, että toisella, tai molemmilla, oli jotain puhuttavaa,
jota ei kumpainenkaan tahtonut lausua.
SANNAES. Neiti, eroitus oli vain siinä, että te tunsitte minun,
petollisen, piinaavan asemani teidän seurassanne, ettekä auttanut minua
tekemään sitä itselleni helpommaksi. Teidän käytöksenne kiusoitti
minua; sillä se oli hirveä, tunnoton.
VALBORG. Sitä voisi selittää ehkä toisellakin lailla. Mutta olkoon! --
Kaikessa tapauksessa _minä_ kuitenkin ensin tuon äänettömyyden
katkaisin.
SANNAES. Mutta kuinka te sen teitte?
VALBORG. Niin, kuinka te olisitte tahtonut minun sen tekemään?
SANNAES. Paljon kernaammin konttorin hiljaisuus, kuin lystillisyys, --
joka usein oli aivan käsittämätön.
VALBORG. Sekin ehkä sietäisi toisen selityksen; -- vaan olkoon! Mutta
enkö minä itse lystillisyydessänikin lähestynyt teitä, enkö kokenut
käsittää teidän suhteitanne?
SANNAES. Kylliksi jo tästä, neiti! Kernaammin säästäisin kaikki
selitykset -- juuri tuosta syystä. Mutta niin paljon saatan toki sanoa,
koska kaiken mokomin sitä vaaditte: Me olimme suljetut samaan
huoneesen, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, jotta te vihdoin
_olitte pakoitettu_ huomaamaan minut ja mun pienen olentoni. Mutta
tiesinhän minä, ett'ette muussa tapauksessa olisi kunnioittanut mua
silmäykselläkään!
VALBORG. Niin, siinäpä nyt olemme! -- Tiesinhän sen! Huomasinhan minä,
että te jok'ainoan ystävyyden-osoitukseni väärin ymmärsitte.
SANNAES. Väärin? En, neiti, minä tunsin teidät aivan hyvin!
VALBORG. Niin, se oli mulle rangaistukseksi muinoisista teoistani!
SANNAES. Taivaan kautta, min'en tahdo tehdä teille väärin. Olipa myös
jotain, joka teitä kunnioittikin. Te tunsitte sääliä minua kohtaan.
Teidän täytyi vihdoin tuntea sitä. -- Mutta, neiti, minä halveksin
sääliä.
VALBORG. Vaikka se olisi kiitollisuuttakin?
SANNAES (hilj.). Sitä minä pelkään kaikkein enimmän!
VALBORG. Myöntäkää, Sannaes, että minun oli vaikea seurustella --
mokoman herran kanssa.
SANNAES. Kernaasti minä sen myönnän. Mutta teidän täytyy todellakin
myöntää, ett'en minä helposti voinut ruveta luottamaan suosioon, jonka
pelkät sattumukset olivat synnyttäneet. Muissa tapauksissa olisin minä
tietysti ainoastaan hirveimmästi ikävystyttänyt teitä; tiesinhän sen!
-- Enkä minä mielinyt olla loma-aikojen leikkipallona.
VALBORG. Kuinka suuresti te erhetytte! Ja juuri sentähden, ett'ette ota
tilaisuuksia huomataksenne. Ottakaa ne lukuun, -- ja te varmaankin
huomaatte, että nainen, joka on elänyt huvissa ulkomailla ja
pääkaupungin seuroissa, muuttuu toiseksi, kun hänen kotona annetaan
työskennellä, täyttääkseen velvollisuuksiansa elämässä! Silloin hän
myös arvostelee ihmisiä toisella tavoin. Ne, jotka hänen mielestään
muinoin olivat erinomaisia, muuttuvat ehkä vähä-arvoisiksi kohdissa,
jotka vaativat miehuutta, kamppailemista ja kärsimystä. Ja se, joka
hänestä muinoin oli naurettava, muuttuu ehkä esikuvaksi siitä, mitä
Jumala miehellä tarkoittaa, -- kun hän elää sen kanssa yhdessä isänsä
työhuoneessa. -- -- Onko se mitään kummallista, se?
(Äänettömyys).
SANNAES. Oli, miten olikaan; minä kiitän teitä siitä, mitä nyt
sanoitte. -- Se saattaa paljon hyväksi jälleen. -- Mutta jos olisitte
sanonut sen ennemmin.
VALBORG (kovaa). Kuinka se olisi ollut mahdollista, kun kaikki, mitä
minä tein tai sanoin, oli mielestänne epäiltävää? -- Ei, petollinen
asemamme piti saataman niin suureen ponnistukseen, että teidän oli sitä
mahdoton kestää, -- vasta sitten! Ei kenkään ihminen tiedä, mitä minä
olen kärsinyt, saattaissani tuota ponnistusta korkeimmalleen, mutta
siten mun täytyi tehdä! Käsitättehän te nyt! -- Jos en _minä_ ole
ymmärtänyt _teitä_, -- niin olette te sen todellakin täydellisesti
kostanut! (Kääntyy).
SANNAES. Mahdollista kyllä, että olette oikeassa. Min'en kerrassaan voi
muistooni koota kaikkia tapahtumia. Mutta minä tunnen, että vähitellen
voipi ehkä kaikki muuttua toiseen valoon!
VALBORG. Jumalan kiitos, että olemme päässet edes niin pitkälle --
enemmän kuin puolen vuoden kamppauksen kautta!
SANNAES. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Minä kiitän teitä
tästä kanssapuheesta.
VALBORG. Ja silläkö ai'otte päästä asiasta?
SANNAES. Niin, neiti. Jos olen erhettynyt, niin se vast'edes ainoastaan
sydämellisesti ilahuttaa minua. Nyt en saata mitään mietiskellä; sillä
nyt vain pois! Päätökseni pitää olla järkähtymätön.
VALBORG. Vai niin? Se, mitä minä itse olen sanonut, ja mitä te itsekkin
todeksi luulette, -- eikö se ollenkaan koske seikkoihin, jotka
saattoivat teidän nyt matkaan ryhtymään?
SANNAES, Ei; te erhetytte, jos niin luulette. -- Anteeksi, neiti,
mull'on vielä yhtä ja toista toimitettavaa. --
(Aikoo lähteä, ottaa muuton askeleen).
VALBORG (alkaa muuttua suruiseksi, joka tunne yhä kiihtyy). Sannaes,
oletteko nyt aivan suorapuheinen? -- -- Ja kun itse myönnätte
tuominneenne minua väärin, ettekö siis edes -- peruuta tuota
tuomiotanne?
SANNAES. Olkaa varma siitä, neiti, minun laskuissani te ette tule
vääryyttä kärsimään! -- Mutta nyt en sitä selittää voi. -- Nyt on
pää-asia tulla valmiiksi ja päästä pois. (Aikoo pois).
VALBORG. Valmis ette ole, Sannaes! -- Ette tässä ettekä muissa,
vanhemmissa asioissa.
SANNAES. Käsittänettehän itsekkin, kuinka vastenmielistä tämän
keskustelemisen pitkittäminen minulle on (aikoo mennä).
VALBORG. Mutta ettehän te tahtone lähteä jälleen hyväksi tekemättä
_sitä_, mitä minä pyydän?
(Heidän välinsä on yhä pitempi).
SANNAES. Mitä se on, neiti?
VALBORG. Jotakin -- vanhaa alkua.
SANNAES. Jos suinkin voin, niin täytän pyyntönne.
VALBORG, Te voitte. -- -- -- Eräästä päivästä saakka ette ole antanut
mulle kättänne.
SANNAES. Oletteko todellakin kiinnittänyt huomionne siihen?
(Äänettömyys).
VALBORG (hymyilee, kääntyy poispäin). Teettekö sen nyt!
SANNAES (pari askelta eteenpäin). Eihän tuo vain liene oikku?
VALBORG (peittäen liikutustaan). Saatatteko vieläkin puhua noin?
SANNAES. Kun ette koko tähän pitkään aikaan ole kertaakaan sitä
pyytänyt.
VALBORG. Minä luulin teidän tarjoovan sen mulle.
(Äänettömyys).
SANNAES. Tuo asia muuttui totiseksi. -- Min'en tahtonut tehdä sitä,
ennenkuin olisin varma -- -- (pysähtyy).
VALBORG. Minun pyyntöni on nyt totinen -- antakaa mulle kätenne.
SANNAES (pari askelta eteenpäin, iloissaan). Te pidätte siis väliä
siitä?
VALBORG. Paljon väliä.
SANNAES (tulee). Taivas teitä siitä siunatkoon! Tässä se on!
VALBORG (kääntyy, ottaa sen). Käden, jonka nyt mulle annatte, otan minä
vastaan.
SANNAES (vaaleten). Mitä sanotte?
VALBORG. Että minä jo enemmän, kuin puoli vuotta, olen tuntenut
sydämessäni, että pitäisin suurimpana kunnianani olla sen miehen vaimo,
joka on lempinyt minua, ainoastaan minua, lapsuudestaan saakka, ja joka
on pelastanut isäni ja meidät kaikki.
SANNAES. Neiti! -- Herra taivahinen!
VALBORG. Ja te tahdoitte kernaammin matkustaa, kuin antaa mulle
kätenne, -- ja ainoastaan sen tähden, että me olimme käyttäneet
hyväksemme teidän apuanne, josta päätitte, ett'emme olleet vapaat! Se
on liiaksi, ja kun _te_ ette tahtonut mitään sanoa, täytyy mun.
SANNAES (lankee polvilleen'). Neiti!
VALBORG. Enemmän kuin puoli vuotta olen tuntenut rakastavani teitä,
niinkuin te ansaitsette rakastettu olla! Sillä teillä on uskollisin
luonne, hienoin mieli, lämpimin sydän, kuin koskaan olen tuntenut.
SANNAES. Tämä on liiaksi -- sadoin tuhansin kerroin!
VALBORG. Minä olisin ylpeä kohtalosta saada olla teidän vaimonne! Se on
päämaali, johon olen pyrkinyt ja olenkin tullut toiseksi, kuin ennen
olin. Lähinnä Jumalaa, olen siitä kiitollinen teille, ja minä tunnen
voivani luoda teille elämän semmoisen, jota maallinen harvoin nauttii.
SANNAES. Min'en voi vastata, sillä min'en todella kuule, mitä te
sanottekaan. Teitä olen minä ihaellut lapsuudestani saakka, vaan en
toki milloinkaan ole saattanut uskoa _teidän_ voivan -- niin, min'en
sitä usko vieläkään! Mitä nyt sanotte, tulee siitä, että teidän on mua
sääli, nyt kun mun on lähteminen, ja kun luulette olevanne mulle
kiitollisuuden velassa. Se tulee säitä, että olemme eläneet liian
kauvan yhdessä, ilman muita. Te teette sydämenne vaatimuksen mukaan,
vaan te ette ole löytänyt sitä, joka teille sopii! (ottaa häntä
toisestakin kädestä). Älkää keskeyttäkö! Minä tunnen sen totisemmin,
minä olen sitä ajatellut kauvemmin, kuin te. Te olette minua niin
paljon etevämpi luonnonlahjoissa, tiedoissa, käytöksessä, -- ja vaimo
ei saa olla miestään etevämpi. Minä en suinkaan voi sitä sietää.
Ei, mitä te nyt tunnette, se osoittaa hyvää sydäntänne, ja se
seuratkoon mua retkilläni elämäni siunauksena. Te olette ollut mun
eloni katkeruus ja riemu. Te olette opettanut mua luopumaan -- ja
luopuminenhan on melkein jokaisen osa elämässä! Mun kohtaloni on nyt
kevyt, matkani huokea; sillä tiedänhän nyt: Teidän hyvät ajatuksenne
seuraavat minua (nousee).
Erota meidän pitää, -- nyt se on mitä tärkeintä! Sillä nykyistä en voi
kestää, ja tuo toinen olisi onnetonta meille kumpaisellekkin! -- Älkää
vastatko, älkää puhuko! Kaikki, mitä sanon, on totta. Minä, joka olen
rakastanut teitä niin kauvan ja niin syvästi, minä -- -- --
VALBORG. Sannaes --!
SANNAES (pitäen häntä käsistä ja keskeyttäen). Minä pyydän sydämestäni,
älkää sanoko mitään! Teillä on liian suuri valta minuun, älkää käyttäkö
sitä syntiin! Sillä synti olisi -- suuri synti, saattaa kaksi hyvää
ihmistä petolliseen asemaan toisiensa suhteen, niin että ne vihdoin
ehkä kammoisivat toisiaan.
VALBORG. Sallikaahan toki -- --!
SANNAES (päästää hänen kätensä, innokkaammin, askeleen taaksepäin).
Älkää, älkää poistako minua siitä, mikä sydämeni syvyydessä tuntuu
oikealta. Yhteis-elämä tuottaisi mulle sanomattomat tuskat, sillä
min'en tuntisi itseäni siihen kykeneväksi! Mutta nyt eroan minä teistä
lohdutetulla mielellä. Nyt ei mikään katkeruus seuraa mua, niin, nyt
vähitellen kaikki, mitä meidän välillä on ollut, vieläpä katkeratkin
suhteet, muuttuvat suloksi, sillä ne olivat alku tähän suureen,
kauniisen selitykseen. Jumala teitä siunatkoon! Hän teitä onnehen
ohjatkoon! Sillä _teille_ on suuri tulevaisuus tarjona! Jääkää hyvästi!
(ottaa hänen kätensä). Kiitokseni! -- Älkää olko näkösällä, kun sanon
jäähyväiseni, muuten voivat toiset jotain huomata, enkä minä voisi
erohetken kaihoa kestää! Hyvästi!
(Syöksyy perälle).
VALBORG. Sannaes! (Hänen jälkeensä) Sannaes! -- Mutta Sannaes! (Sannaes
ottaa palttoonsa ja hansikkaansa, jotka ovat pudonneet maahan, ottaa ne
juostessaan, töyttää kiiruhtaissaan päällään Berent'iin, joka juuri
astuu esiin; Jakobsen seuraa Berent'iä).
SANNAES. Anteeksi!
(Pois oikealle).
Viides kohtaus.
Berent. Jakobsen. Valborg. (Sitten) Tjoelde.
BERENT. Ollaanko täällä "sokkosilla"?
VALBORG. Niin, Herran tieten, ollaankin!
BERENT. Teidän ei tarvitse sitä niin vakaasti vakuuttaa. Minulla on
siitä jo varsin vakaa tunne.
(Pitelee vatsaansa, hymyillen).
VALBORG. Anteeksi, -- isä on tuolla!
(Viittaa vasemmalle, menee oikealle).
BERENT. Ei meitä ainakaan liian kohteljaasti oteta vastaan, -- vai
mitä?
JAKOBSEN. Ei, me näymme olevan aivan kuokkavieraita täällä -- hra
advokaatti.
BERENT. Niin näymme olevan. -- Mutta mitähän täällä tapahtunee?
JAKOBSEN. Hiisi tiesi? -- Näytti aivan siltä, kuin olisivat ne
tapelleet; ne olivat niin veriset kasvoiltaan.
BERENT. Punaiset, tarkoitatte kai.
JAKOBSEN. Niin, jotain sinneppäin. -- Tuoss' on Tjoelde! (Liikutettuna)
Herran päivät, kuinka hän on vanhentunut!
(Peräytyy peräytymistään, kun Berent astuu esiin).
TJOELDE (Berent'ille) Tervetultua! -- Tänä- samoin kuin viimekin vuonna
tervetullut pieneen majaamme! -- Ja tänävuonna vielä enemmän
tervetullut, kuin viimevuonna!
BERENT. Koska asiat käyvät tänävuonna vielä paremmin, kuin viimevuonna!
Minä toivotan onnea konkurssi-pesänne lopulliselle selitykselle -- ja
teidän päätöksellenne maksaa kaikki!