SANNAES. Hän oli kovin liikutettu -- kuten tavallista. Hän tulee
varmaankin vielä tänään tänne.
TJOELDE (jälleen lehditellen papereita). Ja asianajaja Berent?
SANNAES. On varmaankin jo heti paikalla täällä; minun piti juuri
sanoman terveisiä häneltä, hän lähti aivan minun jälkeeni.
TJOELDE. Sepä herttaista! Me olemme hänelle suuressa kiitollisuuden
velassa!
ROUVA. Niin, hän on ollut uskollinen ystävämme -- Vaan _apropos_
uskollisista ystävistä -- Sannaes, minulla olisi tehtävä teille pieni
kysymys.
SANNAES. Minulle, rouva?
ROUVA. Tyttö kertoi, että te, eilen kaupunkiin lähteissänne, otitte
suurimman osan vaatteitanne mukaanne. Onko se totta?
SANNAES. On, Rouva.
TJOELDE. Mitä? -- Ethän sinä ole puhunut mulle siitä mitään?
ROUVA. Niin, minä arvelin käsittäneeni sen väärin. Mutta nyt kysyn
minäkin: -- Mitä se merkitsee. -- Aiotteko matkustaa pois?
SANNAES (sormittelee tuolia). Ai'on rouva.
TJOELDE. Minne? Ettehän ennen ole semmoista mitään puhunut?
SANNAES. En; mutta minä olen aina ajatellut, että sinä päivänä, kun
konkurssi-pesä on lopullisesti selvällä, olen minäkin valmis lähtemään
täältä.
TJOELDE ja Rouva. Te ai'otte jättää meidät?
SANNAES. Ai'on.
TJOELDE. Mutta minkätähden --?
ROUVA. Minne te ai'otte?
SANNAES. Sukulaisteni luoksi Amerikaan. Minä voin nyt vähitellen,
vahinkoa tekemättä, eroittaa omaisuuteni yhteisestä liikkeestämme
täällä ja aloittaa uuden siellä.
TJOELDE. Ja muuttaa kauppanimemme?
SANNAES. Te olette luultavasti kuitenkin aikonut uudistaa entisen
kauppanimenne.
TJOELDE. Tietysti. -- Mutta: Sannaes? Mitä tämä merkitsee? Mikä syy
teillä on tehdä siten?
ROUVA. Ettekö viihdy täällä, missä kaikki teistä pitävät?
TJOELDE. Voihan teille koittaa sama tulevaisuus täällä, kuin
Amerikassakin.
ROUVA. Me kestimme yhdessä onnettomuuden päivät ja eroaisimme nyt onnen
päivinä?
SANNAES. Minä olen niin suuressa kiitollisuuden velassa teille
kumpaisellekkin.
ROUVA. Herrainen aika, mehän juuri olemme teille niin suuressa
kiitollisuuden velassa -- --
TJOELDE. -- - ett'emme sitä koskaan maksaa voi. (Toruen) Sannaes!
Kolmas kohtaus.
Entiset. Valborg. Signe.
SIGNE (ei enää kyökkipuvussa). Toivotamme onnea! Niin, onnea! Isä!
Äiti! (suutelee kumpaistakin). Tervetultua, Sannaes! -- -- Mutta ettekö
te ole iloiset? -- Mitä? (Äänettöm.).
VALBORG. Mitä nyt on tekeillä?
ROUVA. Lapset, Sannaes aikoo jättää meidät. (Äänettöm.).
SIGNE. Mutta, Sannaes --!
TJOELDE. Miks'ette ole sanonut siitä sanaakaan ennenkuin juuri nyt, kun
ai'otte lähteä? -- Tai onko kukaan teistä kuullut siitä mitään?
ROUVA (pudistaa päätään).
SIGNE (samalla). Ei.
SANNAES. Siksi -- -- siksi -- -- että päätin matkustaa aivan samassa,
kuin saisin sen sanotuksi. -- Muuten se olisi liian vaikeata.
TJOELDE. Mutta sittehän teillä lie ani ankarat syyt! -- -- Onko teille
tapahtunut jotain -- jotain, joka tekee sen välttämättömäksi?
SANNAES (vaiti).
ROUVA. Ja jota ette saata uskoa kellekkään meistä?
SANNAES (kainosti). Minä arvelin pitää sen salaisuutena. (Äänettöm.).
TJOELDE. Se on meille vieläkin raskaampaa. Täällä, meidän pienessä
perheessämme, jossa olette ottanut osaa kaikkeen, voitte te mieleenne
kasvattaa mokomia salaisia tuumia?
SANNAES. Älkää lausuko noin kovia sanoja! Uskokaa, jos saattaisin, niin
jäisin, ja jos saattaisin, niin sanoisin teille kaikki!
(Äänettömyys).
SIGNE (hiljaa äidilleen). Kenties Sannaes aikoo naida?
ROUVA. Niin, mutta eihän se estäisi häntä jäämästä meidän luoksemme?
Se, jota Sannaes rakastaa, on myös meillekkin rakas.
TJOELDE (Sannaes'ille, laskien käsivartensa hänen olkapäilleen).
Puhukaa kaikki suoraan yhdelle, ellette kaikille! Emmekö me millään voi
auttaa teitä?
SANNAES. Ette.
TJOELDE. Voitteko sen itse päättää? Usein ei itse arvaa, mitä muiden
neuvo ja vanhempain ihmisten kokemus saattaa vaikuttaa.
SANNAES. Sen pahempi on kaikki niinkuin sanoin.
TJOELDE. Mutta sittehän lie tilanne ylenluonnollisen tukala?
SANNAES. Minä pyydän, älkää --!
TJOELDE (päästää hänet). Te ette ainoastaan jätä meitä, vaan vielä
lisäksi vallan tuskan sortamina. -- Se tuntuu meistä monenkertaisesti
katkeralta!
ROUVA. Ettekö toki sittemmin edes kirjoita meille, mitä nyt ette
voi sanoa? Kaikki me, jotka pidämme teistä, jäämme jälleen
tuskiimme -- -- --
TJOELDE. -- -- emmekä tiedä, mikä teitä vaivaa!
SANNAES. Kyllä minä joskus kirjoitan, niin, sen teen! Mutta nyt ei enää
enempää siitä! Uskokaa, uskokaa, kaikki te, joista minä pidän, ainoat,
joista pidän, -- _minulle_ on tämä vaikeinta, minulle, minulle! Mutta
näin _pitää_ olla! Ja nyt ei tästä enempää! (Äänettömyys).
TJOELDE. Niin, Sannaes, tämä tykkänään hämmentää koko tämänpäiväisen
ilomme. Minä kaipaan teitä niin syvästi -- kuin en milloinkaan ole
ketään ihmistä kaivannut.
ROUVA. Min'en tiedä, mitenkä voin ajatellakkaan perhe-elämäämme ilman
Sannaes'iä!
TJOELDE. Kuuleppas, ystäväni, mennäänkö sisään jälleen?
ROUVA. Mennään, -- nyt ei täällä ole ollenkaan siimestä enää.
(Menevät).
SIGNE (tahtoo Valborg'ia mukaansa, sattuu katsahtamaan häneen.
Huudahtaa heikosti. Valborg ottaa häntä käsivarresta. Katsahtavat
toisiinsa). Missä ovat ajatukseni olleet!
(Menee, katsellen Valborg'ia ja Sannaes'iä).
Neljäs kohtaus.
Valborg. Sannaes.
SANNAES (vaipuu tuskiinsa, aikoo mennä; näkee Valborg'in ja on samassa
kylmä).
VALBORG (toruvalla äänellä). Sannaes!
SANNAES. Mitä käskette, neiti?
VALBORG (kääntyy poispäin, -- sitten jälleen häneen, katsoen
toisaalle). Vai te ai'otte todellakin jättää meidät?
SANNAES. Ai'on, neiti!
(Äänettömyys).
VALBORG. Me emme siis enää tule olemaan samassa huoneessa, kumpikin
pulpettimme ääressä selin toisiimme?
SANNAES. Emme, neiti!
VALBORG. Vahinko; -- minä jo siihen totuin.
SANNAES. Kyllä kai te pian totutte toiseenkin -- selkään.
VALBORG. Toiseen, -- toinen on kuitenkin toinen.
SANNAES. Niin, anteeksi, neiti; min'en ole tänään leikki-tuulella.
(Aikoo mennä).
VALBORG (katsoen ylös). Onko tämä jäähyväisemme, tämä tämmöinen?
(Äänettömyys).
SANNAES (pysähtyy). Minä arvelin jälkeen puolenpäivän -- ottaa
jäähyväiset koko perheeltä.
VALBORG (askeleen häntä kohti). Mutta eikö meidän kahden sitä ennen
olisi tehtävä selitys toisillemme?
SANNAES (kylmästi). Ei, neiti.
VALBORG. Onko teidän mielestänne kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt
olla?
SANNAES. Ei -- sen Jumala tietää.
VALBORG. Mutta te luulette syyn olevan yksin minussa? -- Sitte voipikin
olla yhdentekevä!
SANNAES. Minä otan aivan kernaasti syyn osakseni. -- Sillä nyt jo
kuitenkin se on tapahtunut.
VALBORG. Mitä, jos jakaisimme syyn? -- Teille ei kuitenkaan voi olla
yhdentekevä, kenen se oikeastaan on?
SANNAES. Minä myönnän sen. Mutta min'en toki toivo, kuten jo sanoin,
mitään selitystä.
VALBORG. Mutta minä toivon.
SANNAES. Te saatte enemmän kuin kylliksi aikaa -- toivoaksenne.
VALBORG. Selitystä epäselvästä asiasta ei voi yksin laatia.
SANNAES. Mutta minä en luule tätä asiaa epäselväksi.
VALBORG. Mutta kun minä luulen? Kun minä pidän itseäni syvästi
loukattuna?
SANNAES. Minähän otan kernaasti koko syyn osakseni.
VALBORG. Ei, Sannaes, min'en halua armoa, vaan ymmärtämistä. Minusta ei
ole ollenkaan samantekevä, kuinka te minua tuomitsette.
SANNAES. Vai niin?
VALBORG. Te luulette niin?
(Äänettömyys).
SANNAES. Luulen, neiti.
VALBORG. Ja semmoisella ajatuksella minusta te ai'otte lähteä täältä!
(kääntyy, peittää kasvonsa nenäliinalla).
SANNAES. Neiti, olenko minä loukannut teitä?
VALBORG. Ette!
(Äänettömyys).
SANNAES. No, siis voimme erota. -- -- Tai onko teillä enemmän
käskettävää?
VALBORG. Minä tahtoisin kysyä teiltä jotain.
SANNAES. Niinkuin käskette, neiti.
VALBORG. Minkätähden me ensimäisenä vuonna tulimme niin hyvin toimeen
-- ja kauvemminkin? Oletteko ajatellut sitä?
SANNAES. Niin; -- luultavasti sentähden, ett'emme koskaan puhuneet
muusta, kuin -- kuin kauppaliikettä koskevista seikoista.
VALBORG. Te olitte minun opettajani.