ROUVA. -- -- sillä se on meissä itsessämme!
(Äänettömyys).
Toinen kohtaus.
Entiset. Valborg. Valborg (näkyy rappusilta, jonne hän,
huomattuaan toiset, jääpi).
ROUVA. Mitä tahdot, lapseni?
VALBORG (tukahdutetulla liikutuksella). Huoneestani näin poliisia
talomme ympärillä. -- Ja nyt tulee oikeudenpalvelioita -- --?
ROUVA (istuu tuolille, jonka Tjoelde jätti). Niin, lapseni. Isäsi on
uskomattoman kamppauksen jälkeen, jonka ainoastaan Jumala ja minä
tunnen, hetki sitte luopunut omaisuudestaan.
VALBORG (on astunut pari askelta alaspäin, jää siihen. Äänettömyys).
TJOELDE (ei ajan pitkään voi pidättää itseään, vaan puhkeaa sanomaan).
Sano mulle nyt samalla heti kaikki, mitä Nanna Möller sanoi isälleen!
ROUVA (nousee). Sitä et tehne, Valborg! Anna Jumalan tuomita!
TJOELDE. Sano minulle, että olen niin pahoin kohdellut, rääkännyt
sinua, (liikuteltuna) -- ett'et koskaan voi sitä mulle anteeksi antaa,
-- että ikipäiviksi olen kadottanut sinun kunnioituksesi ja rakkautesi!
ROUVA. Lapsi, lapsi!
TJOELDE. Onhan sinun kiusasi, sinun häpeäsi ääretön!
VALBORG (astuu alas). Isä! -- Isä! (ulos konttorin ovesta).
TJOELDE (ylitse, kuin tahtoisi hän seurata Valborg'ia, mutta horjuu
rappusien luo, joihin nojaa).
ROUVA (vaipuu jälleen tuolille. Pitkä äänettömyys).
Kolmas kohtaus.
Tjoelde. Rouva. Jakobsen.
JAKOBSEN (juhla-puvussa, kuitenkin lyhyt palttinatakki frakin sijassa.
Tulee perältä. Tjoelde ei huomaa, ennenkuin Jakobsen on aivan hänen
takanaan, kohottaa kätensä kuni rukoillakseen ja väistääkseen; mutta
Jakobsen käypi suoraan häntä vastaan, sanoo kiusan sortamalla äänellä).
Konna!
TJOELDE (väistyy).
ROUVA. Jakobsen! Jakobsen!
JAKOBSEN (ei kuule sitä). Minä tulen nyt oikeudenpalvelioiden kanssa.
Oluttehtaan kirjat ja paperit otettiin takavarikkoon. Liike
pysäytettiin siellä. Vaaprikoissa samoin.
ROUVA. Voi, surkeutta!
JAKOBSEN. Minä sain usein sanoa oluttehtaan omaisuutta suuremmaksi,
kuin se olikaan.
(Puhuu tukehtuneella, vaan kiusan ja liikutuksen
synnyttämällä äänellä).
ROUVA. Hyvä Jakobsen!
JAKOBSEN (kääntyen rouvaan). Enkö mä hälle aina sanonut, kun mun piti
kirjoittaa nimeni alle: "Mutta siellä ei ole niin paljon. Ja sen vuoksi
ei tämä ole oikein". -- Mutta hän vastasi: "Tämä tehdään ainoastaan
näön vuoksi, Jakobsen". -- "Niin, mutta se ei ole rehellinen näkö" --
minä sanoin. -- "Se on kauppatapa," sanoi hän; "niin tekee jok'ainoa
kauppias". Mutta mitä minä kauppaa ymmärrän, sen olen oppinut häneltä,
jotta luotinkin hänen sanoihinsa. (Liikutettuna) Ja hän sai mun useasti
uudistamaan katalan tekoni. Mutta nyt olen minä velassa, jota en
ikinäni voi maksaa. Minun pitää sekä elää että kuolla epärehellisenä
miehenä. Mitäs siihen sanotte, rouva?
ROUVA (on vaiti).
JAKOBSEN (Tjoeldelle, joka rukoilee puolestaan). Kuuletkos! -- _Hänen
täytyy vai'eta!_ Konna!
ROUVA. Jakobsen!
JAKOBSEN (edestakaisin kovassa liikutuksessa). Teitä minä syvimmästi
kunnioitan, rouva. -- Mutta hän on saanut minun pettämään muitakin!
Minä olen hänen nimessään tehnyt monta onnettomaksi! Ihmiset luottivat
_minuun_ ja minä luotin häneen. Minä kutsuin häntä tämän seudun
hyväntekiäksi; hänen muka piti kuitenkin saaman apua kovina aikoina. --
Nyt on monta kelpo perhettä viekoiteltu mieron teille. Ja siihen on hän
käyttänyt minun apuani! (Tjoeldelle) En tiedä -- -- vaan minulla olisi
kummallinen halu käydä sinuun käsin! (aikoo tehdä niin).
ROUVA (nousee). Älkää! Minun tähteni, Jakobsen!
JAKOBSEN (jättää). Niin, teidän tähtenne, rouva; sillä teitä minä
syvimmästi kunnioitan. Mutta kuinka saatan minä näyttää kasvojani
niille, jotka olen syössyt onnettomuuteen? Ei maksa vaivaakaan kertoa
asioiden oikeata menoa; sillä se ei tuottaisi niille jokapäivästä
leipää! Ja kuinka saatan tavata vaimoani! (Liikutettuna) Hän on niin
vakaasti luottanut minuun, hän, ja niihin, joihin minäkin luotin. Ja
lapset sitten? -- Lapsille se on ilkeintä, sillä ne kuulevat niin
paljon kadulla. Ne saavat kai kohta kuulla, minkälainen isä heillä on;
ne saavat kuulla sen niiden lapsilta, jotka minä olen onnettomuuteen
polkenut.
ROUVA. Nyt tunnette itse, kuinka surkea tämä seikka on. Säästäkää
sentähden muita; olkaa armelias!
JAKOBSEN. Teitä minä syvimmästi kunnioitan; -- mutta kova on kotoinen
kohtalomme, me emme saa nauttia leivänmuruakaan, jonka saattaisimme
sanoa omaksemme; sillä minä olen niin suuressa velassa, ett'en sitä
ikinäni maksaa voi! Se on katkerata se, rouva. Minkälaisiksi muuttuvat
_nyt_ minun ja lasteni iltahetket -- ja sunnuntaipäivämme sitten? --
Mutta -- sen saakin hän kuulla minulta! Konna! Tuntikaudet minä sinua
piinaan!
(Tjoelde pakenee peloissaan perälle, josta tulee virkamies,
jota seuraa kaksi todistajaa sekä Sannaes. Tjoelde menee perälle,
horjahtaa pulpettia vastaan nojautumaan, selkä tulioihin päin).
Neljäs kohtaus.
Entiset. Jako-oikeuden virkamies. Todistajat.