"Sitä että minä olen hukassa", sanoi Ryder.
"Hukassa?"
"Täydelleen! Tiesin että ne minua kiertivät, mutta en luullut niiden
uskaltavan."
Hän oli raivoissaan, mutta Montague katsoi vain Lucyyn. Tämän
kärsimykset koskivat häneen. Ja hän kuuli tämän naisparan voihkivan:
"Se on minun tähteni."
"Lucy", alkoi Montague, mutta tämä keskeytti: "Hsh, hän ei tiedä;
en ole kertonut." Ja kääntyen Ryderiin sanoi hän: "Mutta täytyyhän
löytyä keino?"
Ryder vaipui tuoliinsa painaen kasvot käsiinsä. "Täydelleen hukassa.
Minulle ei jää dollariakaan."
"Ei, ei", huusi Lucy. Ja hän puristi kätensä ohimoihin miettien. "Se
on estettävä. Minä menen hänen luokseen."
"Et mene", sanoi Montague.
Mutta Lucy hoki vain: "Ei sanaakaan!" Ja hän juoksi viereiseen
huoneeseen tullen sieltä hetken kuluttua lähtövalmiina.
"Allan", sanoi hän. "Pyydä kutsumaan ajuri."
Montague yritti panna vastaan, mutta Lucy ei tahtonut kuulla. "Voit
tulla mukaani. Puhu sitten. Kutsu ajuri. Ole hyvä."
Hän kutsui ja odottaessaan seisoi Lucy käsiään väännellen. "Mene alas
nyt, Allan", sanoi hän ja tämä meni heitettyään katseen murtuneeseen
Ryderiin.
Montague käyskenteli eteisessä odotellen. Ajuri saapui ja samassa
tuli Lucykin kasvot paksun hunnun verhossa. He nousivat umpivaunuihin
ja Lucy antoi Watermanin marmoripalatsin osotteen. Sitten sanoi hän
nopeasti Montaguelle:
"Tiedän mitä aiot sanoa. Mutta sinun täytyy säästää minut siltä --
ja itsesi. Ikävä, että sinun piti saada tietää tämä, mutta minä en
voinut auttaa. Sitä ei voi tekemättömäksi tehdä. Minun täytyy koettaa
pelastaa hänet."
"Mutta Lucy, kuule --"
"En halua kuulla", huusi nainen hermostuneena. "En voi siitä
järkeillä. Kova se on ilmankin."
"Ajattele asiaa käytännöllisesti. Luuletko voivasi pysäyttää sen
suuren koneiston, jonka Waterman on pannut liikkeelle?"
"En tiedä, en tiedä", sanoi hän itkua pidättäen. "Teen mitä voin. Jos
hänellä on tunteita ollenkaan. Minä lankean hänen jalkoihinsa, minä
rukoilen --"
"Mutta Lucy. Nyt on yö! Sinä olet hänen vallassaan!"
"En välitä -- en pelkää. Olen liian kauan ajatellut vain itseäni. Nyt
täytyy minun ajatella sitä miestä jota rakastan." --
"Lucy, voitko sanoa, miten olet ajatellut yhden asian."
"Kyllä, kyllä", huusi tämä kiihtyneenä. "Minä olen tuntenut
Watermanin vainoavan minua. En ole puhunut Ryderillekään."
"Olet säästänyt häntä."
"Ei, ei", kuiski Lucy tarttuen vapisevin käsin toisen hiaan. "Minä
salasin, kun pelkäsin Ryderin jättävän minut. Ja minä rakastin häntä
niin. Tällainen olen. Itse kerron sen sinulle. Mitä voin hävetä tämän
jälkeen? Mikä voi tämän jälkeen minua alentaa? Voinko tehdä muuta
kuin mennä Watermanille ja yrittää korjata."
Montague vaikeni tuskalla ajatellen tätä alennusta. Lucy tarttui taas
häneen ja kuiskasi: "Allan, minä tiedän, että sinun on koetettava
minua estää. Mutta siitä ei ole hyötyä. Minun täytyy. En voi kuulla
sinua, se koskee liian kovin. Olen valinnut tieni eikä sitä voi
mikään mailmassa auttaa. Pyydän että lähdet -- nyt. En pelkää
Watermania. Pelkään vain sinua ja sitä, että olet onneton. Jätä minut
kohtaloni käsiin ja unohda minut."
"En voi, Lucy."
"Ole hyvä ja jätä minut", rukoili nainen. "Mene, mene."
Ja hän meni tuskin ymmärtäen, mitä teki. "Aja", käski Lucy vetäen
oven kiinni. Montague seisoi puiston ajotiellä ja näki vaunun lyhdyn
vilahtavan kulman käänteessä.