Montague toi tuolit ja he istuutuivat akkunan ääreen, sillä odotus
tuntui pitkältä.
"Kuinka saitte kokouksesta tiedon?" kyseli Montague.
"Ollaan hiljaa", kuiskasi toinen hänen korvaansa. "Ei saa olla mitään
ääniä, että Rodney voi kuulla."
Montague näki, että nyöriä taas nyittiin. Bates tavasi kirjaimen
kerrallaan.
"_Waterman. Duval_. Hän kertoo ketä siellä on. David Ward, Hegan,
Prentice."
"Prentice!" kuiskasi Montague. "Mutta hänhän on Adirondackin
vuoristossa!"
"Hän palasi tänään erikoisjunalla", kuiskasi toinen. "Ward sähkötti
hänelle -- siitä mekin pääsimme jälille. Henry Patterson. Hän on
nykyisin Öljytrustin todellinen pää. Empire Bank'in Bascom. Hän on
Watermanin mies."
"Siitä luettelosta voitte arvata, että siellä on suuria tekeillä",
mutisi Bates; ja hän tavasi taas useitten pankkiirien nimet; kaikki
Wall-kadun tärkeimpäin laitosten päämiehiä.
"Puhuvat Stewartista", sähkötti Rodney.
"Vanha juttu", mutisi Bates. "Hän on kuollut."
"_Price_", ilmoitti Rodney.
"Price!" huudahti Montague.
"Niin", sanoi toinen, "näin hänet eteisessä. Arvasin hänen tulevan."
"Neuvotteluun Watermanin kanssa!" huudahti Montague.
"Miksei?" kysyi Bates.
"Mutta hehän ovat verivihollisia."
"Ah", sanoi toinen, "ettehän luule minun uskovan tuollaisia juttuja."
"Mitä tarkotatte?" väitti Montague. "Ette kai kiellä heidän olevan
vihollisia?"
"Kiellän vahvasti", sanoi Bates.
"Mutta, mies! Minä voin kertoa selviä tosiseikkoja todisteeksi, että
he ovat."
"Jokaista teidän tosiseikkaanne vastaan", nauroi toinen, "voin minä
tuoda puolen tusinaa vastatodistetta."
"Mutta sehän on ihan mieletöntä!" alkoi Montague.
"Hss", sanoi Bates, kun nyöri taas nykähteli.
"_Jäätä_", sähkötti Rodney.
"Se on Cummings -- toinen vainaja", sanoi Bates. "Mutta kyllä ne sen
korvensivat."
"Kuka?" kysyi Montague.
"Waterman", vastasi toinen. "Laivatrusti kilpaili hänen Uuden
Englannin ratainsa kanssa ja on nyt uskottujen miesten hoidossa. Pian
kuulette, että se on hänen kynsissään."
"Arvelette siis, että viime mylläkkä oli suunniteltu?"
"Suunniteltu! Hitto vie. Se oli suurin pikku kalain nuottaan ajo,
mistä olen kuullut koko Wall-kadulla oloajallani!"
"Ja sen teki Waterman?"
"Yhdessä Öljytrustin kanssa. Stewartia ne pyydystivät. Hän sulki
heidät ulos Montanasta ja heidän täytyi ostaa hänet pois kymmenellä
miljoonalla dollarilla. Mutta hän oli kyllin tyhmä tullakseen
New Yorkiin ja ruvetakseen pankkialalle; ja nyt ne ottivat hänen
pankkinsa ja hyvän osan niistä kymmenestä miljoonastakin!"
"Tämä ihan raukasee", sanoi Montague.
"Säästäkää vain voimianne -- tarvitsette niitä vielä tänä iltana",
sanoi Bates kuivasti.
Toinen istui hetken mietteissään. "Puhuimme Pricestä", hän kuiskasi.
"Tarkotitteko John S. Priceä?"
"Tunnen vain yhden Pricen", oli vastaus.
"Ettekö usko hänen ja Watermanin olevan vihamiehiä?"
"Tahdon sanoa, että Price on vain Watermanin asiamies tämän suurissa
yrityksissä."
"Mutta, mies! Eikö hän ole Missisippi Teräsyhtiön omistaja?"
"On, Watermanin puolesta", sanoi Bates.
"Mutta se on mahdotonta", huudahti Montague.
"Eikö Waterman ole Terästrustin mies? Ja eikö Missisippi Teräs-Yhtiö
ole sen pääkilpailija?"
"Niin luullaan", sanoi toinen. "Mutta se juttu on vain sumua yleisön
silmiin. Ei ole ollut todellista kilpailua niiden kesken neljään
vuoteen, siitä pitäen kun Price otti sen osakkeet ja valtasi sen
Watermanille."
Montague tuijotti ystäväänsä miltei mykkänä hämmästyksestä.
"Herra Bates", sanoi hän. "Olin juuri äskettäin hyvin läheisissä
tekemisissä Pricen ja Missisippi Teräs-Yhtiön kanssa; ja tiedän ihan
tarkkaan, että tuo juttunne ei ole tosi."
"Tuollaiseen väitteeseen on vaikea vastata", sanoi Bates. "Minun
pitäisi tietää teidän tosiasianne. Mutta hyvin vakuuttavia niiden
täytyy olla, jos mieli minuun vaikuttaa, sillä minä olen sen jutun
tuiki tarkkaan tutkinut. Olen saanut tietoni sieltä sisältä päin ja
yksityisseikkoja myöten. Sain Pricen naulituksi itse hänen omassa
konttorissaan. Paha vain, että lehti ei painattanut juttua."
* * * * *
Vähään aikaan Montague ei puhunut mitään. Hän kävi läpi muistojaan
koettaen käsittää Batesin tiedonantojen merkitystä.
"Mutta Price tappeli Watermania vastaan!" hän kuiskasi. "Koko joukko
tappeli häntä vastaan! Se oli koko heidän tarkotuksensa. Muutenhan se
olisi ollut mieletöntä."
"Oletteko varma?" kysyi toinen. "Ajatelkaa tarkkaan! Ehkäpä he vain
olivat tappelevinaan?"
Taas vaiettiin.
"Huomatkaa" lisäsi Bates, "että minä puhun vain Pricestä itsestään.
Hän on voinut niitä pettää -- narrata ansaan --"
Ja äkkiä Montague tarttui tuolinsa kädennojiin. Hän tuijotti eteensä
sen ajatuksen huumaamana, jonka toisen sanat olivat hänen aivoihinsa
iskeneet.
"Jumalani" hän soperti; ja uudelleen, yhä uudelleen, "Jumalani!"
Ja asia avautui hänen eteensä, tapahtuma tapahtumalta. Price
pettämässä Ryderiä! Johtamassa tämän Northern Missisippi
rautatie-asiaan; saattaen tämän lainaamaan rahaa Missisippi
Teräs-Yhtiön osakkeita vastaan, luvaten, ehkä, kannattaa niitä
osakkeita markkinoilla, ja sitten ollen niitä alas lyömässä! Kiertäen
Ryderin sormiensa ympäri ja sitten murskaten hänet -- miksi? Niin,
miksi?
Montaguen ajatus pysähtyi. Oli kuin ehkä olisi hän äkkiä joutunut
pohjattoman syvänteen ääreen. Hän vetäytyi taapäin. Hän ei uskaltanut
katsoa omaa ajatustaan silmiin. Waterman! Se oli Dan Waterman! Se oli
hänen punomansa juoni! Se oli hänen uhkaamansa kosto! Hän oli koko
tämän ajan sitä punonut, kiertänyt nuottansa Ryderin ympäri!
Se aatos oli niin hurja ja hirvittävä, että Montague halusi siitä
päästä. Hän työnsi sen pois kerta kerran jälkeen. Ei, asia ei voinut
olla niin.
Ja kuitenkin, miksei voinut? Hän oli aina itse ollut varma siitä,
että se salapoliisi oli käynyt Watermanin asioilla. Tämä mies oli
ottanut selville Lucyn asiat heti, kun ukko oli tähän silmänsä
iskenyt. Ja äkkiä Montague muisti sen tulivuorivyöryn, joka oli
suitsunut Watermanin silmistä "Brünhilde" jahdin kannella. "Te
muistatte vielä minut", oli tuo vanha mies sanonut; ja nyt, kaikkien
näiden hiljaisten kuukausien jälkeen -- hän muisti hänet nyt!
Miksei? Miksi ei? Montague kyseli itseltään. Mitä hän itse asiassa
tiesi Missisippi Teräs-Yhtiöstä? Mikä seikka todisti sen todella
kilpailevan Trustin kanssa? Mitä oli hän kuullut muuta kuin Stanley
Ryderin juttuja; ja selväähän oli, että Ryder vain matki Pricen
sanoja.
Näiden ajatusten valtaamana oli Montague aivan unohtanut missä
oli. Nyöri oli nytkähdellyt taas ja ilmoittanut lisää kaupungin
herroja saapuneen, mutta hän ei ollut kuullut heidän nimiään. "Mitä
tarkotusta olisi ollut" hän kysyi, "sillä, että salattiin totuus --
se, että Price on Watermanin asiamies?"
"Tarkotusta!" huudahti Bates. "Herranen aika, onhan yleisö ihan
villinä monopoleja vastaan, ja presidentti juuri niiden kimpussa! Jos
tiedettäisiin, että Terästrusti on ottanut haltuunsa viimeisen suuren
kilpailijansa, niin mitä täytyisi hallituksen tehdä?"
"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja kuinka kauan on tätä kestänyt?"
"Neljä vuotta", oli vastaus; "ja he ovat vain odottaneet tällaista
tilaisuutta voidakseen saattaa yhtiön pulaan ja näytelläkseen
hyväntekijän osaa ottaessaan sen haltuunsa."
"Ymmärrän", sanoi Montague taas.
"Kuunnellaanpas", sanoi Bates ja nojautui ulos akkunasta. Hän saattoi
kuulla syvän äänen kaukaisen kaiun kokoushuoneesta.
"_Waterman_", nyki Rodney.
"Nyt kai ne alkavat", kuiskasi Bates.
"Sietämätön tilanne", tuli nyöriä myöden.
"Villikissapankkipeli lopetettava." [Villikissapankeiksi sanotaan
Amerikassa epävarmoja huijauspankkeja; nimi johtuu eräästä Michiganin
pankista, jonka leimassa oli pantterin kuva. Suoment. muist.]
"Se merkitsee vastarinnan loppua", selitti Bates.
"Duval hyväksyy", jatkoi Rodney.
Akkunan ääressä odottavat olivat äärimäisessä jännityksessä.
Oli kiduttavaa odottaa useita minutteja saaden vain tuollaisia
tiedonantoja.
"Pian ne pääsevät puheitten ohi", kuiskasi Bates; ja se oli totta.
Kaksi seuraavaa sanaa panivat Montaguen hypähtämään ja puristamaan
tuolinsa kädensijaa.
"Gotham Trust!"
"Oh!" kuiskasi Bates. Montague ei äännähtänytkään.
"Ryder hakotiellä", tiedotti nyöri.
Bates tarttui toverinsa käsivarteen ja nojautui häntä kohti. "Herra
Jumala!" hän kuiskasi henkeään pidättäen, "luulenpa, että ne
murskaavat Gotham Trustin!"
"Eivät auta", ilmoitti Rodney; ja Montague tunsi Batesin käden
värisevän. "Ne eivät suostu selvittämään Ryderin asioita", hän
läähähti.
Montague ei puhunut; hän istui kuin kivettyneenä.
"Huomisaamuna", ilmoitti nyöri.
Bates tuskin pysyi paikoillaan.
"Ymmärrättekö?" hän kuiskasi. "Clearing-House heittää huomenna Gotham
Trustin ulos!"
"Ne tuhoovat sen!" suhisi toinen.
"Herra Jumala, ne ovat hulluja!" huudahti Bates. "Eivätkö ne ymmärrä,
mitä se merkitsee? Siitä tulee paniikki, jonka vertaista New-York
ei ole ennen nähnyt. Se kaataa jokaisen kaupunkimme pankin! Gotham
Trust! Ajatelkaa! -- Gotham Trust!"
"Prentice panee vastaan", oli Rodneyn seuraava tieto.
"Panee vastaan", kertasi Bates hierasten polveaan kiihkoa
hillitäkseen. "Arvasinhan, että hän panee vastaan. Jos Gotham Trust
menee kumoon, ei Republic Trustiyhtiö elä neljääkolmatta tuntia."
"Pelättävä on", ilmoitti nyöri. "Patterson vihanen."
"Hänellä on paljon menetettävää", mutisi Bates.
Montague hypähti ylös alkaen kiertää lattiaa. "Ah, tämä on kauheaa,
kauheaa!" hän huudahti.
Kaikkien niiden tuhon ja kärsimysten kuvien läpi, jotka Batesin
sanat esille loihtivat, tunkeutuivat hänen ajatuksensa siihen
kalpeaan, huolten painamaan naisparkaan, joka istui yksin huoneissaan
Riversidella. Hänen niskaansa kaikki tämä koitui. Hänenkö takiansa
tämä peloittava näytelmä näyteltiin? Montague kuvitteli mieleensä
sen julman, haukkakasvoisen vanhan miehen, joka istui tuolla
neuvottelupöydän päässä lukien lakia Mailmankaupungin herroille. Ja
tämänkin miehen aatokset ehkä lennähtivät Lucyyn -- vain hänen ja
Montaguen aatokset kaikkien niiden joukosta, jotka tappeluun osaa
ottivat.
"Waterman ottaa Prenticen turviinsa", tiedotti Rodney.
"Vaatii Ryderin kukistusta. Kieltää rahat."
"Ei epäilystäkään", kuiskasi Bates; "he voivat tehdä hänestä lopun,
jos haluavat. Mutta, Jumalani, mitä tapahtuu New-Yorkissa huomenna!"
"Ward turvaa lailliset pankit", oli seuraava tieto.
"Se veijari!" sähisi Bates. "Laillisilla pankeilla tarkottaa hän
niitä, jotka ovat hänen syndikaattiensa takana. Se on hänen turvansa!"
Mutta sanomalehtimies tuli myös esille Batesista. "Mutta tästäpä
tulee juttu", hän kuiskasi puristaen kätensä nyrkkiin ja takoen
polviaan. "Oiva juttu!"
Montague muisti vain osan Rodneyn seuraavista tiedotuksista; hänen
ajatustensa kuohu oli liian valtava. Mutta Bates selvitteli yhä
sanomiaan; hän sai tietää kenraali Prenticen, yhden Gotham Trustin
johtokunnan jäsenen, uhkaavan äänestää jokaista yritystä vastaan,
joka tarkotti sulkea sen laitoksen ovet. Mutta kun kerran sitä
pyydystivät, niin tekevät ne siitä lopun.
Kuului myös lause: "hyödyllinen paniikki, Roosevelt,
katu-presidentti!" Ja hän kuuli Batesin kiihtyneet muistutukset:
"Kuuletteko?" hän huudahti. "Waterman on liikkeellä! Se on rohkeata!
Tänä iltana tehdään historiaa, hra Montague."
* * * * *
Noin puolen tunnin kuluttua huomasi Montague seisoessaan Batesin
rinnalla, että tämän kättä temmattiin rajusti muutamia kertoja.
"Se merkitsee: vetäkää ylös!" hän huudahti. "Pian!"
Ja hän tarttui köyteen. "Käykää siihen koko painollanne", kuiskasi
hän. "Se pitää."
He alkoivat vetää. Rodney auttoi tarttuen akkunan ylälautaan ja
vetäen itseään ylöspäin. Oli ankaran jännityksen hetki ja Montague
pidätti hengitystään; ja sitten taas köysi keveni. Rodney oli saanut
polvensa ala-akkunan ylälaudalle.
Jonkun hetken kuluttua hänen sormensa tarttuivat akkunan reunaan. Hän
ponnistautui ylös, Montague ja Bates tarttuivat hänen käsivarsiinsa
ja vetivät hänet huoneeseen.
Hän hoiperteli jonkun askeleen ja hetkisen kaikki vetivät henkeään.
Sitten Rodney hyppäsi Batesin luo ja tarttui tätä hartioihin.
"Miekkonen!" hän huuti. "Me petimme ne. Me saimme jutun."
"Me saimme sen", nauroi toinen haltioissaan.
"Se oli tempaus", huuti Rodney. "Ei ole sen vertaa."
He olivat kuin koulupojat; he taputtivat toisiaan, nauroivat
ja tanssivat. Mutta pian he kävivät vakaviksi taas. Montague
sytytti valot ja sulki akkunan; ja Rodney seisoi siinä vaatteet
epäjärjestyksessä, kasvot kiihkosta hohtaen ja puhui heille.
"Oi, te ette voi kuvitella sitä näytelmää!" hän sanoi. "Tukkani
nousee pystyyn, kun sitä ajattelen. Aatelkaas -- ei ollut minusta
kahtakymmentä askelta Watermaniin, ja enimmän ajan tuntui kuin
olisi hän tuijottanut minuun. Tuskin uskalsin hievahtaakaan, kun
pelkäsin hänen huomaavan; ja joka hetki luulin hänen hypähtävän ylös
ja ryntäävän akkunaan. Mutta hän istui paikallaan, takoi pöytää,
mulkoili niihin toisiin ja luki heille lakia."
"Olen kuullut hänen puhuvan", sanoi Bates. "Tiedän, kuinka se käy."
"Sievästi hän ne nuijasi!" sanoi toinen. "Olisitte voineet kuulla
neulan putoavan, kun hän lopetti. Se oli kamalaa nähdä!"
"Tuskin sain hengitettyä", sanoi Bates. "En osaa sitä uskoa."
"He eivät käsitä, mitä se merkitsee", sanoi Montague.
"Kyllä ne käsittävät", sanoi Rodney; "mutta ne eivät välitä. Niiden
nokkaan tuntuu veren haju. Niin on asia -- ne ovat kuin ajokoirat
jäljillä. Olisittepa nähneet Watermanin; hänen terävät, ahneet
kasvonsa! 'Aika on tullut', sanoi hän. 'Jokainen täällä oleva tietää,
että ennemmin tai myöhemmin on tämä tehtävä. Meidän täytyy murskata
heidät, kerta ja kaikkiaan!' Ja olisittepa nähneet hänen katsovan
Prenticeen noin sanoessaan."
"Prentice ei siis pidä siitä?" kysyi Montague.
"Enpä luulisi!" vastasi Bates.
"Waterman lupasi turvata häntä", sanoi Rodney. "Mutta hänen on
antauduttava ehdottomasti heidän käsiinsä. Republic Trustiyhtiöllä
näyttää olevan miljona Gotham Trustilta ja se vedetään pois."
"Kuvitelkaa sitä!" sopersi Bates.
"Ja odottakaas!" huudahti toinen. "Sitten tultiin politiikkaan.
Antaisin toisen käteni, jos olisin saanut Dan Watermanin kuvan sinä
hetkenä -- esittääkseni sen Amerikan kansalle kysyen, mitä he siitä
pitävät! David Ward oli huomauttanut, että pieni hälinä ei tee pahaa
juuri nyt! Ja Waterman iski nyrkkinsä pöytään. 'Tämä maa tarvitsee
läksyn', hän huuti. 'Täällä on liiaksi häväisty vastuunalaisia
miehiä, ja korkeista paikoista on puhuttu varomattomia sanoja. Jos
kansa saa hiukan huonojen aikain esimakua, niin alkavat ajatella
muutakin kuin niiden herjaamista, jotka ovat luoneet tämän maan
edistyksen; ja minusta näyttää, hyvät herrat, että vallassamme nyt on
tehdä loppu tästä radikaalien sotaretkestä'."
"Ajatelkaas!" huohahti Bates. "Se vanha perkele."
"Ja sitten Duval säesti, nauraen: 'Lyhyesti sanoakseni, herrat, me
murskaamme Ryderin ja säikäytämme presidenttiä'."
"Joko kokous loppui?" kysyi Bates hetken kuluttua.
"Käsiä jäivät puristelemaan", sanoi toinen. "En uskaltanut olla enää,
kun ne rupesivat käyskentelemään."
Ja Bates hypähti äkkiä. "Tulkaa!" sanoi hän. "Ei ole hetkeäkään
hukattava. Ei ole työmme vielä lopussa, ei läheskään."
Hän irroitti köyden ja kääri sen kokoon. Rodney levitti huovat
vuoteelle kätkien päällyspeitteen alle köyden kuluttamat reiät. Hän
keri nyörin ja heitti kerän laukkuunsa sekä mitä muuta siinä oli
ollut. Bates otti hattunsa ja takkinsa ja astui ovelle.
"Anteeksi, hra Montague", sanoi hän. "Mutta ymmärrättehän, että tämä
juttu vaatii vielä työtä."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Montague.
"Koetetaan olla kiitolliset, kun keritään", lisäsi Bates. "Tulkaa
toimistoon, kun lehti menee painoon, niin pidämme pikku juhlat."