Hän kääntyi. Puhuttelija oli hra Lyon, hotellin liikejohtaja, jonka
Siegfried Harwey kerran oli esittänyt hänelle.
"Oletteko täällä kokousta varten?" kysyi hän.
"Kokousta?" sanoi Montague. "En."
"Täällä on tänä iltana suuri pankkiirien kokous", huomautti toinen.
"Se on salainen, niin että älkää huoliko mainita. -- Mitä kuuluu, hra
Ward?" hän lausui ohimenevälle miehelle. "Tuo oli David Ward."
"Vai niin", sanoi Montague. Ward oli "kadulla" tunnettu "Watermanin
juoksupojan" nimellä. Hän oli hyväpalkkainen juoksupoika. -- Waterman
maksoi hänelle satatuhatta erään suuren vakuutusyhtiön johtamisesta.
"_Hän_ on siis myöskin täällä?" kysyi Montague.
"Waterman on itse täällä", sanoi Lyon. "Hän tuli sivuovesta.
Erikoisen salainen kokous, -- ovat vuokranneet kahdeksan huoneen
ryhmän. Waterman tulee sisään toisesta ja Duwal toisesta päästä,
etteivät reportterit tietäisi heidän olevan yhdessä!"
"Vai niin ne menettelevät!" sanoi Montague hymyillen.
"Olen katsellut nähdäkseni joitakin sanomalehtimiehiä", lisäsi Lyon,
"mutta eivät näy huomanneen."
Hän lähti ja Montague katseli eteisessä seisoskelevia ihmisiä. Hän
näki Jim Heganin tulevan ja menevän elevaattorilla ylös vanhahkon
miehen seurassa, jonka hän tunsi Bascomiksi, Empire Bankin,
Watermanin oman laitoksen presidentiksi. Hän näki kaksi muuta sen
systeemin pankkiherraa; sitten hän katsahtaessaan toimituspöytää
kohti näki solakan, hartiakkaan miehen, joka puhuteltuaan toimitsijaa
käännähti ja jonka hän tunsi ystäväkseen Bates'iksi, Expressin
toimittajaksi.
"Höh!" ajatteli Montague. "Lehtimiehet ovat sittenkin jäljillä."
Hän näki Bates'in silmäilevän yli eteisen, ja tämän katse pysähtyi
häneen. Hän teki kädellään liikkeen aikoen tervehtiä, mutta Bates
ei vastannut. Hän vain asteli ohi ja sanoi äkkiä kuiskaten: "Tulkaa
kirjoitushuoneeseen, olkaa hyvä!"
Montague seisoi hetken oudostellen, meni sitten. Bates oli istahtanut
nurkassa olevalle tuolille. Montague tuli hänen luokseen.
Reportteri silmäsi yli huoneen ja sanoi sitten nopeasti: "Anteeksi,
hra Montague, en halunnut kenenkään näkevän meitä puhelemassa.
Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?"
"Miten voin?"
"Tarvitsen tietoja. Hyvin tärkeitä. En voi sitä tässä selittää,
mutta haluan saada tästä hotellista huoneen. Te voitte tehdä minulle
elämänikäisen palveluksen. Selitän heti kun olemme kahden."
"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Montague.
"Haluan saada huoneen 407", sanoi Bates. "Tai jos en saa sitä niin
507, tai 607. En voi itse pyytää, sillä toimitsija tuntee minut.
Mutta teille hän antaa."
"Mutta miten pyydän sitä?" kysyi Montague.
"Tavallisesti vain", sanoi Bates, "se käy kyllä."
Montague katsoi ystäväänsä. Tämä näytti olevan hyvin kiihtynyt.
"Olkaa hyvä!" hän kuiskasi pistäen kätensä Montaguen kainaloon. Ja
Montague vastasi: "Olkoon menneeksi."
Hän palasi eteiseen ja läheni toimituspöytää.
"Hyvää iltaa, hra Montague", sanoi toimitsija... "Hra Harwey ei ole
tullut vielä."
"Tiedän", sanoi Montague. "Mutta minä haluaisin huoneen täältä
tänä iltana. Eräs tuttava on täällä. Voisinko saada neljännestä
kerroksesta?"
"Neljännestä?" sanoi toimitsija silmäillen seinätauluaan. "Mistäpäin
-- edestä vaiko perältä?"
"Onko 405 vapaa?" kysyi Montague.
"405? Ei, se on vuokrattu. Mutta 401-406 ja käytävän toisella puolen
407 --"
"Jos saan sen", sanoi Montague.
"Neljä dollaria", sanoi toimitsija ja antoi avaimen.
Kun ei hänellä ollut matkatavaraa, maksoi Montague heti ja meni
juoksupojan kanssa elevaattoriin. Bates seurasi ja toinenkin mies,
pieni, jäntevä veikko, jolla oli käsilaukku, astui hissiin ja tuli
myös neljänteen kerrokseen.
Poika avasi oven ja miehet astuivat huoneeseen. Sitten poika vielä
sytytti valot ja laski akkunaverhot ja mitä muuta kuului juomarahan
saantiin. Sitten hän meni sulkien oven; ja Bates vajosi vuoteelle,
puristi kädet ohimoihinsa ja huudahti: "Herra jumala."
Nuori mies, hänen seuralaisensa, oli laskenut laukkunsa maahan ja
istahti nyt, nojaten tuolin selkämystä vasten ja nauroi pirteästi.
Montague seisoi tuijottaen vuoroon kumpaakin.
"Herra jumala!" sanoi Bates taas. "Toivonpa, ettei tällaista tule
toisten -- pelkään hiusteni harmaantuvan ennen aamua!"
"Mutta ettehän vielä ole kertonut minulle asiaa", muistutti Montague.
"Tottakin", sanoi Bates. Hän nousi istualleen ja katsoi tarkkaan
toiseen.
"Herra Montague", hän huudahti, "älkää pettäkö meitä! Ette aavista,
kuinka olen puuhannut -- ja tästä on tuleva elämänikäni suurin
uutistemppu. Luvatkaa, ettette jätä meitä pulaan!"
"En voi luvata", sanoi Montague ihan väkistenkin nauraen, "ennenkuin
kerrotte, mistä on kysymys."
"Pelkään, ettette pidä siitä", sanoi Bates. "Oli ilkeä vetää teidät
juttuun, mutta minä olin jo epätoivossa. En uskaltanut itse eikä
Rodney ollut sellaisessa puvussa."
"Ette ole esittänyt ystäväänne", sanoi Montague.
"Ah, anteeksi", sanoi Bates. "Herra Rodney, meidän toimistomiehiämme."
"Ja nyt kerrotte asian", sanoi Montague istahtaen.
"Täällä on kokous", sanoi Bates. "Noin tunti sitten saimme
vihjauksen. Se pidetään juuri allamme olevassa huoneessa."
"Mitä siitä?" kysyi Montague.
"Me tahdomme tietää, mitä tapahtuu", sanoi Bates.
"Mutta miten?"
"Akkunasta. Täällä on köysi." Ja Bates osoitti laukkua.
Montague tuijotti häneen käsittämättä mitään. "Köysi!" hän soperti.
"Lasketteko hänet alas akkunasta?"
"Niinpä tietenkin", sanoi Bates. "Tämä on taka-akkuna ja täysin
turvattu."
"Mutta herran nimessä, mies!" huohotti toinen, "jos köysi katkeaa?"
"Ei katkea", oli vastaus; "se on oikeaa lajia."
"Mutta kuinka saatte hänet ylös taas?" huudahti Montague.
"Se käy kyllä", sanoi Bates; "hän voi kiivetä, tai voimmehan laskea
hänet maahan asti. Köyttä on kylliksi."
"Mutta jos hän putoo! Jos --"
"Ei hätää", sanoi Bates keveästi. "Jätetään se asia Rodneylle. Hän on
ketterä -- alkoi torninkattajana, siksi hänet otinkin."
Rodney irvisti. "Minä vastaan seurauksista", sanoi hän.
Montague tuijotti taas vuoroon kumpaakin osaamatta sanoa sanaakaan.
"Kuulkaas", kysyi hän vihdoin, "kuuluuko teidän toimeenne usein
tällaista?"
"Kerran ennen olen sen tehnyt", kuului vastaus. "Tarvitsin valokuvia
erääseen murhajuttuun. Mutta usein olen peräakkunoiden takaa ja
paloportailta kurkkinut. Olin poliisireportteri, nähkääs, ja opin
pahoja tapoja."
"Entäs", sanoi Montague, "jos jäisimme kiini?"
"Oh!" sanoi mies. "Toimisto järjestää sellaiset asiat. Eikä poliisi
ahdista lehtimiestä."
"Hra Montague", sanoi Bates hetken vaitiolon jälkeen. "Minä tiedän,
että tämä on rohkea ehdotus -- mutta ajatelkaa, mistä on kysymys.
Saimme tiedon tästä kokouksesta. Waterman on täällä -- ja Duval --
ajatelkaa! Dan Waterman ja Öljytrusti yhdessä! Päätoimittaja itse
kutsutti minut ja sanoi: 'Bates, hankkikaa juttu!' Mitä tehdä? On
miltei yhtä paljon mahdollisuutta minun saada tietooni, mitä tuolla
tapahtuu -- --."
Hän pysähtyi. "Mutta ajatelkaas, mistä on kysymys, hra Montague",
hän huudahti. "Ne päättävät huomispäivän liikkeet! Voivat kääntää
osakemarkkinat nurin. Arvatkaas, mitä voisitte sillä tiedolla tehdä?"
"Ei", sanoi Montague, "älkää minulle esittäkö asiaa sitä tietä."
Bates tuijotti häneen.
"Anteeksi", sanoi hän, "mutta ehkä teillä on omia etuja valvottavana;
tai ystävien -- varmasti tämä tilanne --"
"Ei, ei sitäkään tietä", sanoi Montague ja Bates ratkesi nauruun.
"Well", sanoi hän, "sitten ei ole muuta kuin asian oma viehätys! Me
petkutamme ne!"
"Se sopii paremmin", sanoi Montague.
"Tietenkin on huone teidän", sanoi Bates. "Ja te voitte ehkäistä sen.
Mutta ei teidän tarvitse olla täällä, jollette halua. Me otamme
edesvastuun; ja olkaa varma siitä, että jos me jäämme kiini, hotelli
peittää asian. Saatte luottaa siihen, että teidän nimeänne ei sotketa
tähän --"
"Jään tänne", sanoi Montague. "Ja katsotaan, mitä tapahtuu."
Bates hyppäsi ylös ja ojensi kätensä. "Hyvä!" hän huudahti.
"Puristakaa tuota."
Sillä välin Rodney käsitteli laukkuaan. Hän avasi sen ja otti esille
kimpun metalliköyttä, kevyttä ja notkeaa ja lyhyen laudankappaleen.
Hän sitoi köyteen silmukan ja pisti laudan siihen istuimeksi. Sitten
otti hän huopapeitteet vuoteelta ja kääri ne kokoon. Laukustaan veti
hän vankat nahkakintaat, ja heitti ne Batesiile, sekä nyörikerän
sitasten sen pään ranteeseensa ja pudottaen kerän lattialle.
Sitten sammutti hän valon, kohotti verhot, avasi akkunan ja nosti
peitekäärön sen laudalle.
"Valmis", sanoi hän.
Bates veti kintaat käteensä ja tarttui köyteen. Rodney sovittautui
istuinsilmukkaan. "Olkaa hyvä, hra Montague, ja pitäkää noita
peitteitä paikoillaan, jos voitte."
Ja Bates avasi osan köysikimppua sekä sitasi sen ison kaapin ympäri
voiden siten keventää Rodneyn painoa.
"Pitäkää kiini nyt", sanoi tämä ja kiiveten yli akkunalaudan alkoi
käsiensä nojasta painautua köyden varaan.
"Nyt! Valmis", kuiskasi hän.
Bates tarttui köyteen ja nojaten polvensa kaappia vasten alkoi
laskea köyttä tuuma tuumalta. Montague piti peitettä paikoillaan
köyden notkelmassa ja Rodneyn hartiat ja pää painuivat vähitellen
näkymättömiin. Käsin hän vielä piti kiini.
"All right", kuiskasi hän, irroitti kädet ja luisui alas.
Montaguen sydän tykytti rajusti, mutta Bates oli tyyni ja
touhuissaan. Laskettuaan useita kierroksia köyttä, pysähtyi hän ja
sanoi: "Katsokaa ulos nyt."
Montague kurkisti alas. Hän näki valon virtaavan ulos alla olevasta
akkunasta. Rodney seisoi sen ylälaudalla.
"Alemma", sanoi Montague, vetäen päänsä sisään ja Bates laski köyttä.
"Entä nyt", kuiskasi hän ja Montague kurkisti taas. Rodney oli
taitavasti tarttunut akkunalautaan ja kiertäytynyt sivuun, niin ettei
häntä voitu nähdä akkunasta. Hän teki liikkeen kädellään ja Montague
kuiskasi sisään: "alemma."
Kun hän nyt kurkisti ulos, seisoi Rodney akkulaudalla painautuen
sivulle.
"Nyt kiini", mutisi Bates. Ja hänen pitäessään köydestä kiini kierti
Montague sen kaapin ympäri ja sitoi toisen pään vielä kylpyammeen
jalkaan.
"Luulenpa pitävän", sanoi Bates; ja hän meni akkunalle ottaen
käteensä lankakerän, jonka pää oli Rodneyn ranteessa kiinni.
"Tämä on merkinantaja", selitti hän. "Morsen telegrafi."
"Herranen aika!" sanoi Montague. "Ettepä jättänyt paljoa sattuman
varaan."
"Ei ollut varaa", sanoi Bates. "Nyt hiljaa."
Montague näki nyöristä nyittävän.
"_Akkuna avoin_", sanoi Bates; ja lisäsi: "Jumaliste! Saimmepa ne
käsiimme!"