Toinen kuukausi kului. Montague oli hautautunut työhönsä ja hänelle
asti kuului vain heikkoa kaikua siitä myrskystä, joka raivosi
rahamailmassa. Sitä hän sittemmin itsekin ihmetteli -- että hän niin
vähän aavisti, mitä oli tuleva. Hän tunsi olleensa kuin talonpoika,
joka kumarassa päin kuokkii peltoaan armeijain marssiessa taisteluun
hänen ympärillään, ja sitten äkkiä havahtuu, kun melske on jo
käynnissä ja pommit räjähtelevät läheistöllä.
Tuli toinen kouristus osakemarkkinoilla. Stewart, tuo Lännen nuori
Lochinvar, yritti kaapata käsiinsä kaiken kuparin. Hurjia huhuja
kulki siitä rymähdyksestä. Jotkut sanoivat, että muuan petturi oli
rikkonut liiton, toiset taas väittivät, että sen juonen punojat
olivat riitaantuneet keskenään. Kuinka lieneekään, kuparirengas
katkesi ja taas oli ulvovia joukkoja kadulla, ja läpi rahamailman
kulki puistatus. Sitten äkkiä kuin salama tuli sanoma, että suurten
pankkiirien kokous oli päättänyt karkottaa tuon nuoren seikkailijan
pois hänen newyorkilaisista pankeistaan. Huhu kertoi, että muita
pankkeja sotkeutui joukkoon ja että uusia neuvottelukokouksia
oli odotettavissa. Sitten tiedettiin jonkun ajan kuluttua, että
Cummings'in, jääkuninkaan, pankit olivat pulassa, ja että hänetkin
oli suljettu ulos joukosta.
Montague ei ollut koskaan nähnyt mitään Wall kadun kiihkon tapaista.
Jokainen, jonka hän tapasi, tiesi uusia huhuja, entistään hurjempia.
Oli kuin olisi iso maanrepeämä auennut pankkimailman silmien eteen.
Mutta Montaguella oli oma pulansa siinä oikeusjutussa, jonka hän
oli alkanut Tupakkatrustia vastaan; eikä hän ollenkaan ajatellut,
että tämä kaikki voisi koskea häntäkin. Sanomalehdet epätoivoisesti
yrittivät tyynnyttää kiihkoa -- ne sanoivat, että pula oli ohi, että
Dan Waterman tuli perikadon partaalla olevain laitosten avuksi. Ja
Montague uskoi, mitä luki, ja kulki tietään.
Kolme neljä päivää pulan alettua oli hän luvannut syödä päivälliset
ystävänsä Harweyn kanssa. Montague oli väsynyt pitkän oikeuspäivän
jälkeen, ja kun ei muita ollut tulossa, ei hän välittänyt muuttaa
pukua, vaan käveli suoraan toimistostaan Harweyn hotelliin, jossa
ylhäisen seurapiirin väki paljon oleskeli. Harweylla oli siellä koko
kerros, jonka hän oli antanut sisustaa makunsa mukaan.
"Hyvää päivää, hra Montague", sanoi hotellin toimitsija, kun hän
astui eteisen toimituspöydän ääreen. "Hra Harwey jätti teille
kirjeen."
Montague avasi kuoren ja luki hätäisesti kyhätyn ilmoituksen, että
pankki jonka johtajia Harwey oli, oli pulassa ja että hänen täytyi
olla kokouksessa sinä iltana. Hän oli yrittänyt puhelimella ilmoittaa
siitä Montaguen konttoriin ja hotelliin saamatta häntä käsiinsä.
Montague käännähti. Hän ei tiennyt mihin mennä, omaisetkin kun olivat
poissa kaupungista; niinpä hän asteli ruokailusaliin ja aterioi
yksin. Sitten tuli hän eteiseen, osti iltalehtiä ja silmäili suuria
uutisotsikkoja.
Äkkiä astui ovesta sisään mies ja hän katsahti tähän. Se oli Winton
Duval, pankkiiri; Montague ei ollut häntä nähnyt siitä pitäen, kun he
olivat eronneet Winnie rouvan seurusteluhuoneessa. Mies ei huomannut
häntä, vaan asteli ohi, kulmat syvän ajattelun rypyissä, ja nousi
elevaattorilla ylempiin kerroksiin.