"Ethän tarkota totta."
"Kyllä."
"Mutta sehän on hullua. Asia on ihan varma."
"En epäile sitä. Mutta minulle riittää Wall kadun peli. Olen nähnyt
sitä kyllin, Oliver, ja se inhottaa minua."
"Etkö pitänyt sitä rahaa tarpeellisena?" kysyi Oliver ivallisesti.
"Kyllä minä osaan käyttää, mitä olen saanut."
"Ja kun se on mennyt?"
"Hankin lisää tavalla, josta pidän enemmän."
"Oma asiasi. Mutta minä hankin taas pienen kasan."
He ajoivat yhdessä alakaupungille. Montague kysyi: "Mistä on tietosi
kotoisin?"
"Samasta lähteestä."
"Ylimaanrata taas?"
"Ei, toista nyt. Missisippi Teräsyhtiö."
"Mitä?" Montague tuijotti häneen.
"Niin, mikäs on?"
"Etkö tiedä minun suhteistani Northern Missisippi rataan?"
"Kyllä, mutta mitä se tähän kuuluu?" kysyi Oliver.
"Tämän tempun on järjestänyt Price - hän omistaa Missisippi
Teräsyhtiön."
"Niin, olin unohtanut". Oliverin seuravelvollisuudet saattoivat hänet
unohtamaan veljensä asiat.
"Allan", lisäsi hän nopeasti, "et saa puhua siitä."
"Ei kuulu minulle enää, olen erilläni. Mutta tietysti on hauska
kuulla. Osakehuijausko se on?"
"Alas menevät."
"Se on kai Terästrusti", kuiskasi Montague kuin itsekseen.
"Luultavasti ei, minun tietoni on siltä taholta."
"Yrittäisivätkö ne murtaa Pricen?"
"En tiedä. Luulen että ne voisivat, jos tahtoisivat."
"Mutta hänellä on osakkeiden enemmistö. Eivät voi ottaa pois noin
vaan."
"Eivät, jos ne ovat hänen kaapissaan. Mutta jos hänellä on velkoja ja
sitoumuksia. Jos jokin pankki on niitä osakkeita vastaan lainannut
hänelle rahaa -- mitäs sitten?"
Montague oli nyt jännityksessä. Hän kulki veljensä mukana tämän
ottaessa rahaa pankista ja antaessa pörssivälittäjälle määräyksen
myydä Missisippi Teräsyhtiön osakkeita. Mutta sitten hänen piti
mennä oikeuteen, jossa kului useita tunteja. Ulos tullessaan
meni hän lähimmän osaketaulun luo ja näki Missisippi Teräsyhtiön
osakkeiden laskeneen lähes 20 pistettä aamullisesta hinnastaan! Nuo
numerot kertoivat hänelle voitoista ja häviöistä. Oliver oli tehnyt
killinkinsä. Mutta miten oli Pricen ja Ryderin laita? Pricen osakkeet
olivat pantatut Gotham Trustiin. Missä asemassa se oli? Ja missä
Northern Missisippi?
Iltapäivän lehdet olivat täynnä hälytystietoja. Missisippi
Teräsyhtiön pohja oli tipahtanut, sanottiin. Yhtiön kerrottiin
ryhtyneen laajennuspuuhiin ja sen virkailijain keinotelleen.
Väitettiin, että vararikko oli edessä ja että Terästrusti ottaa
sen haltuunsa. Mutta tämän taholta selitettiin juttu perättömäksi.
Kaikki oli tullut kuin salama selkeältä taivaalta. Montaguesta se
oli hämmästyttävä ja pelottava. Hän oli itse irti, mutta tuntui kuin
olisi takaa maa auennut. Tällä kertaa hän pelastui. Aukenisiko se
ensi kertaa hänen altaan! Pricen ja Ryderin hän luuli sortuneen.
Mutta kaipa ne olivat myrskyn aavistaneet. Kohtaus meni ohi
huhuineen. Mutta Missisippi Teräs-osakkeet eivät nousseet ja Northern
Missisippikin oli laskenut 8-10 pistettä.
Rahamaailmassa oli tila jännittynyt. Epävarmuutta oli ilmassa. Useita
kertoja kesän kuluessa oli ollut osakepaniikki ja rahavaltiaat
ennustelivat tuhoa pöytäpuheissaan. Pulan syistä vain ei oltu
selvillä. Jotkut väittivät sen johtuvan presidentin puheista, joissa
oli hyökkäilty suuria rahaetuja vastaan. Toiset väittivät pääomaa
olevan vähän, ja viittasivat sotien, maanjäristysten ja tulipalojen
hävityksiin. Kolmannet puhuivat käteistä rahaa olevan vähän. Joku
radikaali väitti osakemyllerryksiä keinotekoisiksi, mutta sille
selitykselle naurettiin. Montaguestakin tuntui mielettömältä ajatus,
että olisi sellaisia rahaherroja, jotka voisivat ja ilkenisivät
tuottaa turmiota liike-elämälle. Mutta majuri Venable nauroi hänelle
ja nimitti puolen tusinaa miehiä -- Waterman, Duval ja Wyman joukossa
-- joiden hallussa oli 90 prosenttia Mailmankaupungin pankeista.
Niiden hallussa oli kaikki kolme suurta vakuutusyhtiötä, joilla 4-500
miljoonaa dollaria; yhdellä heistä suuri ylimaanrata, jolla oli 20-30
miljoonaa käytettävänä huijauksiin.
"Jos kaksi kolme noista päättäisi", selitti majuri, "voisivat he
ajaa maan vararikkoon päivässä. Jos he joitakin osakkeita haluavat,
tipauttavat he niiden hinnan mihin tahtovat."
"Kuinka ne sen saisivat aikaan?"
"Montakin on keinoa. Huomaatte, että viime suuri rysäys alkoi sillä,
että rahaa oli vähän. Jos nuo miehet nyt vetäisivät rahan pankkeihin
ja päättäisivät pitää sen siellä, ja heidän vakuutusyhtiönsä olisivat
samassa juonessa, niin kuvitelkaa, mikä rahan kysyntä ja paperien
tarjonta siitä syntyisi. Ja kun on niin hermostunut yleisö kuin
meidän, ja äärimmilleen kiristetty krediitti ja kaikki kietoutuneet
yhteen -- niin ettekö näe mahdollisuuksia?"
"Se on kuin leikkiä dynamiitilla."
"Asiat eivät toki ole niin huonosti kuin voisivat olla, kiitos
sen, että nuo miehet eivät vedä yhtä köyttä. Ovat kateellisia ja
riidassa keskenään. Waterman haluaa helppoa rahaa ja saa Valtakunnan
rahastosta lainaksi 10 miljonaa. Wyman haluaa hinnat korkeiksi ja
lainaa Wall kadulta 15 miljonaa ja niin edelleen. Puolen tusinaa on
pankkiryhmiä --"
"Ne kilpailevat siis vielä?" kysyi Montague.
"Tappelevat ulkopuolisten pankkien hallinnasta. Yli maan lähettävät
pankit reservinsä New Yorkiin; 4-500 miljonaa ja se on hirmuinen
valta. Suuret pankit ovat parin tuhannen pikkuliikkeen asioitsijoita
ja niistä käydään kiihkeätä taistelua. Sitä ei ole helppo seurata. Ne
myöntävät salaisia etuja -- enemmän vehkeitä kuin itämailla."
"Ymmärrän", sanoi Montague.
"Yksi seikka vain ne yhdistää, viha riippumattomia luottoyhtiöitä
vastaan. Näiden on pidettävä reserviä vain 5 prosenttia ja
kansallispankkien 25. Ne tekevät siksi hyvää liikettä ja on niitä
yli 50 tässäkin kaupungissa; niiden hallussa on yli miljardi kansan
rahaa. Ja muista minun sanoneen, että siinä kohdin vielä verta
vuotaa."
Montague päätti muistaa sen ennustuksen. Muutamia päiviä myöhemmin
sattui tapaus, joka heitti uutta valoa tilanteeseen. Hänen veljensä
tuli kädessään kirje ja sanoi: "Mitä tälle voisi tehdä?"
Montague vilkasi siihen ja näki, että se oli Lucy Dupree'ilta. Se
kuului: "Ollie hyvä. Olen pulassa, kun eräät raha-asiat eivät ole
onnistuneetkaan. New Yorkiin tuomani rahat ovat miltei kaikki menneet
ja sinä ymmärrät, että minun asemani muukalaisena on vaikea. Minulla
on Stanley Ryderin osakkeistani antama 140,000:n nootti, joka on
maksettava kolmen kuukauden kuluttua. Ehkä tietäisit jonkun, joka sen
ostaisi. Myisin sen kernaasti 130,000:lla. Älä puhu tästä muutoin
kuin luottamuksella."
"Mitä maailmassa luulet tämän merkitsevän?" kysyi Oliver.
"En ymmärrä."
"Paljoko rahaa oli Lucylla tullessaan?"
"Kolme, neljä tuhatta. Sai sitten kymmenen tuhatta Ryderiltä, kun
tämä osti ne osakkeet."
"Ei hän ole niitä kaikkia voinut tuhlata", huudahti Oliver.
"Ehkä on sijottanut."
"Ei ole."
"Se minua ihmetyttää, miksei Ryder diskonttaa paperiaan itse."
"Sepä se. Miksi antaa hän Lucyn kaupitella sitä."
"Ehkei hän tiedä. Jos Lucy toimii salaa häneltä."
"Loruja. Pelkään vain, että tämän takana on Ryder itse."
"Mitä tarkotat?" kysyi Montague ällistyneenä.
"Luulen että Ryder tahtoo saada oman paperinsa diskontatuksi. Lucy
ei kääntyisi muuten meidän puoleemme. Ennen nääntyisi. Hän on niin
ylpeä."
"Mutta onhan Ryder Gotham Trustin presidentti!"
"On, mutta tämä on hänen oma paperinsa, ei liikkeen. Muuan iso yhtiö,
jossa hän oli osakas, näkyy menneen vararikkoon. Ja Missisippi
Teräs-juttu iski häntä myös. Arvaan että hän kaapii kassaa kokoon.
Ja tämä on niin Lucyn tapaista. Hänenkin rahansa se mies vie ennen
loppua."
"Minun täytyy tavata Lucy", sanoi Allan nyrkkiä puristaen.
* * * * *
Lucy oli muuttanut kalliista hotellista Riverside Driven varrella
olevaan asuntoon. Montague meni sinne seuraavana aamuna. Lucy tuli
kalpeana ja kasvoilla surujen merkit. Hän sanoi: "Tiesin sinun
tulevan, Allan. Kuinka voit olla niin kauan poissa?"
"En luullut sinun välittävän tavata minua."
Nainen ei vastannut. Hän katsoi vain Allaniin kauhu kasvoilla.
Silloin ojensi tämä kätensä sanoen: "Lucy, tule pois täältä, ennen
kuin on myöhä."
"Mihin voin mennä?"
"Mihin vaan. Kotiin."
"Ei ole minulla kotia."
"Eroa Ryderistä. Hänellä ei ole oikeutta vetää sinua turmioon."
"Ei hän. Älä syytä häntä."
"Lucy, luin kirjeesi Oliverille."
"Arvasin sen. Ei se ollut --"
"Kuule. Voitko kertoa, miten asiat ovat, rehellisesti?"
"Minä kerron", sanoi Lucy hiljaa.
"Jos olet pulassa, voin sinua auttaa, mutta minä en auta Stanley
Ryderiä. Jos sinä --"
"Allan, et kai luule hänen tietäneen, että minä kirjotin?"
"Kyllä minä luulin."
"Oh, kuinka voit sinä!"
"Hän on pulassa."
"Niin ja minä halusin auttaa häntä. Hullu tuuma, mutta en voinut
muuta."
"Ymmärrän."
"Etkö käsitä, että minä en voi häntä jättää! Nyt juuri kun hänen
vihollisensa ovat hänet piirittäneet. Minä olen ainoa, joka hänestä
välitän, häntä ymmärrän --."
Montague ei osannut sanoa mitään.
"Tiedän että se on ikävää sinusta", jatkoi Lucy, "mutta jonain
päivänä sinä ymmärrät; ja muukin mailma -- en välitä siitä, mitä
mailma sanoo."
"All right, Lucy", sanoi Montague surullisena.
"Minä näen, etten voi sinua auttaa. En halua häiritä sinua enää."