Montague oli nyt joutomies, verrannollisesti puhuen. Hänellä oli
kaksi juttua ajettavanaan, mutta ne eivät vieneet hänen aikaansa
niinkuin rautatiepresidentiksi valmistelu. Ne olivat korvausjuttuja,
ja kun ne olivat suuria yhtiöitä vastaan, oli hänellä edessään
toimeton vuosi. Hän hymyili katkerasti itselleen havaitessaan, että
hänelle oli antanut rohkeuden katkasta välit Pricen ja Rydenin kanssa
vain se raha, minkä hän veljensä kanssa oli voittanut eräässä Wall
kadun pörssipelissä.
Alice kirjotti jäävänsä Newportiin "muutamaksi viikoksi." Hänet oli
pyytänyt vieraakseen Laura Hegan. "Me puhuimme paljon sinusta",
kirjotti Alice, "kerroin hänelle sellaista, mitä arvelin hänen
pitävän tietää. Hän oli hyvin ystävällinen. Toivon että pistäyt
täällä ennen kuin lähden. Harry Curtiss tulee tänne lomalle; tule
hänen mukanaan."
Montague hymyili itsekseen. Mutta kun kaupunki oli tuskastuttavan
kuuma, lähti hän eräänä perjantai-iltana. Hän oli Heganilla
päivällisillä. Jim Hegan oli itse siellä -- ensi kerran kolmeen
vuoteen. Montague oli myös ensi kerran hänen seurassaan hiukankin
pitemmän ajan. Hän ihmetteli tuota miestä -- aina tyyni ja kirkas,
kohtelias ja ystävällinen. Mutta mitä oli tuon naamion takana? Neljä
vuosikymmentä oli tämä mies tapellut Wall kadulla ja oli hänellä
vain yksi tarkotus -- kasata rahaa. Hän ei ottanut osaa rikasten
huvituksiin. Hän ei pitänyt juoksijahevosia ja oli seurassa harvoin.
Kiireinä aikoina saattoi hän väsyttää tusinan sihteerejä. Hän oli
yötä päivää rahaa tekevä jättiläiskone.
Montague ei pannut rahalle niin suurta arvoa ja ihmetteli, mitä tuo
mies aikoi sillä tehdä. Mikä oli sellaisen ihmisen siveysoppi? Vai
eikö hän ajatellut sitä asiaa ollenkaan? Oliko se sokea vaisto?
Montague katseli häntä kuin pelottavaa luonnonvoimaa, salamaa. Sillä
Jim Hegan oli kukistajia. Hänen menettelytapansa olivat sellaiset,
joita majuri Venable oli kuvaillut. Hän osti valtuusmiehiä,
eduskuntia ja kuvernöörejä; hän sai lupakirjoja ilmaiseksi ja myi
niitä miljoonista; hän perusti suuria huijausliikkeitä ja työnsi
niiden kustannukset yleisön niskoille.
Ja tässä hän istui kotinsa kuistilla elokuun iltana, poltti
sikaria ja kertoi perustamastaan orpokodista. Hän oli iloinen ja
ystävällinen. Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä hävitystä, mitä
jälkensä osottivat? Montaguen teki mieli äkillisellä kysymyksellä
temmata pois tuo naamio. Toki hän yksin oli onneton ja ikävissään!
Silloin varmasti hänen tuhoamainsa elämäin tunto kiusasi häntä. Kaipa
hänen petostensa ja julmuutensa muistot värisyttivät.
Sitten Montague ajatteli hänen tytärtään. Tämäkin oli kirkas ja
ylväs. Mahtoiko hän tuntea isänsä tiet? Ei hän voinut pitää kaikkea
kuulemaansa panetteluna. Hyväksyikö hän vai oliko hän, salaa,
onneton? Sekö oli syynä hänen ylpeyteensä ja katkeraan puhetapaansa?
Alituisena seurapiirin lörpötysaiheena oli se, kuinka Laura Hegan
kulki suurkaupungin köyhäinkortteleissa, "slummeissa". Koston
hengetärkö sellaista teetti Jim Heganin tyttärellä?
Jim Hegan ei puhunut rahoistaan. Heidän ollessaan kaksi päivää
yhdessä Newportissa kuuli Montague häneltä yhden vihjauksen: "Raha?
En välitä rahasta. Ne ovat vain pelimarkkoja minulle."
Elämä oli peli ja dollarit pelimarkkoja. Vallasta pelattiin. Ja
äkkiä välähti Montaguen mielessä koko Heganin nousu. Oli alkanut
konttoripoikana; yllään kaikki liike-elämän korkeudet, portaina
raha. Kilpailijoita oli ja niitä vastaan tappeleminen oli vienyt
hänen kaiken aikansa ja ajatusvoimansa. Hän osti edustajia,
kun kilpailijatkin ostivat. Ehkäpä hän ei pitänytkään itseään
hävittäjänä. Ehkä oli hän koko pitkän taipaleensa vaeltanut
kilpailijoita polkien ja toivoen, että kun niitä ei enää ollut ja hän
oli herrana -- hän voisi vapaasti tehdä hyvää.
Sitäkö tarkotti tuo vaivanen orpokoti? Montaguesta tuntui kuin
nauraisivat jumalat olympolaista naurua ajatellessaan Jim Heganin
orpokotia. Hänhän olisi voinut täyttää parisenkymmentä orpokotia
pelkästään niiden lapsilla, jotka oli ajanut tuhoon ja itsemurhaan!
Tällaiset aatokset risteilivät Montaguen mielessä. Mutta mitä
hyötyä niistä oli? Jim Hegan oli sellainen, miksi ympäristö oli
hänet tehnyt. Turha oli rauhan ja hyvän teon toive -- yhä oli joku
kilpailija! Huhu kertoi että uusi tappelu oli juuri käynnissä; Hegan
ja Wyman toistensa kurkussa. Heidän täytyi tapella riitansa loppuun,
vaikka sitten täytyisi kaataa kansakunnan tukipylväät toistensa
päähän.
Joka päivä sai Montague uusia näytteitä siitä, miten nämä miehet
taisteluissaan menettelivät. Seuraavana aamuna tapasi hän hotellin
parvekkeella luutnantti Longin.
"Oletteko kuullut mitään Gamblesta nykyisin?"
"Hän on perheensä helmassa taas. Väsyi tähän touhuun."
"Hyvä toveri, se Gamble", sanoi Montague.
"Ei hän kaunis ole, mutta sydän paikallaan", vastasi luutnantti.
Hetken mietittyään sanoi Montague: "Lähetittekö te ne öljyn
määrittelyt?"
"Totta kai. Ja ne olivat mainiot. Hallitus pitää minua öljyjen
tuntijana. Oli se onni minulle." Ja hetken mietittyään jatkoi
luutnantti: "Mutta ajatelkaa kun siitä öljykontrahdista on jo
juttuja."
"Tosiaanko?"
"Ihan. Ajattelin jo kirjottaa siitä pääkortteeriin. Kolme kertaa on
minua ahdistettu."
"Vai niin."
"Niin, muuan poikanen pääsi tuttavakseni ja sitten kahden jäätyämme
alkoi puhella, kuinka oli kuullut joltain tuttavalta Washingtonista,
että minua oli käsketty laatia öljyhankintaa varten ehdot; ja että
hänellä oli joitakin öljy-ystäviä, jotka voisivat antaa ohjeita.
Viittasipa vielä, että siitä voisi olla minulle hyötyä. Aatelkaas."
"Voin käsittää, kuinka vastenmielistä se oli teille."
"Se panee miehen ajattelemaan. Meikäläiset väliin elävät yli
varojensa ja silloin on vaara likellä. Minä saatan sietää petosta
politiikassa ja liike-elämässä, mutta jos sitä yrittää tulla
armeijaan ja laivastoon, nousee luontoni raivoon."
Montague ei osannut sanoa mitään. Luutnantti jatkoi: "Gamble sanoi
teidän taistelevan Terästrustia vastaan. Onko niin?"
"Oli, -- olen nyt erilläni siitä."
"Tulin vain ajatelleeksi Terästrustia siksi, kun meillä laivastossa
on siitä tuntemusta."
"Sitä en olisi uskonut", sanoi Montague.
"Kysykää keltä tahansa meikäläiseltä. Se haava ei tahdo parata.
Tarkotan panssarilevypetoksia."
"Tosiaankin", sanoi Montague, jolla oli mielessään paljon
teräskuninkaiden syntejä, mutta tämä oli unohtunut.
"Tiedän sen siitä", sanoi toinen, "kun isäni kuului
tarkastuskomiteaan silloin, viisitoista vuotta sitten. Olen tarkka
siinä suhteessa, sillä silloiset seikat aiheuttivat isäni kuoleman.
Oudolta tuntuu laivastomiehestä. Meille sanotaan, että laivat tulevat
menemään Tyynelle merelle, ja että niistä riippuu kansakuntamme
turvallisuus. Ja niiden lahot panssarit valmisti Harrison kiskoen
neli-, viisikertaisen hinnan. Tunnen yhden tapauksen, se koskee
'Oregonia'. Veljeni palvelee sillä. Espanjan sodan aikana oli se
ylpeytemme. Sen johtotornissa on paikattuja kohtia ja jos siihen
luoti sattuu, särkyy se kuin lasi."
"Voiko sen nähdä?"
"Ei ulkopuolelta. Päällystä on näet niin tasaseksi silattu, ettei
erotusta huomaakaan."
"Mutta mistä te sitten tiedätte?"
"Siitä, että isälläni oli koko niiden levyjen kehitys paperilla ja
tekijäin nimetkin. Hänellä oli muitakin todistuksia ja tiedän, kellä
ne nyt ovat. Hallitus näet vaati, että kukin levy oli käsiteltävä
määrätyllä tavalla ja esitettävä siitä paperit. Mutta kun se prosessi
oli kallis ja satoja levyjä tuli huonoja, niin tohtoroivat Ingham
ja Davidson konttorissa niitä tehdasraportteja -- siitä saivat
rahat, joita nyt tuhlailevat näyttelijättäriin. Mutta he eivät aina
hävittäneet alkuperäisiä raportteja ja joku toimitti ne hallituksen
tietoon."
"Kuulostaa miltei uskomattomalta", huudahti Montague.
"Ottakaa esim. 'Oregonin' levy H 619. Kun se oli joutunut
koeteltavien joukkoon Indian Headilla, niin vietiin se yöllä salaa
takasin tehtaaseen, jossa sitä muokattiin niin että kesti kokeen."
"Mitä asialle sitten tehtiin?"
"Ei mitään. Hallitus ei voinut laskea oikeita tietoja julkisuuteen,
mutta laivastomiehet tiesivät. Ja minä sanon, että se minun isäni
tappoi."
"Mutta eikö ketään rangaistu?"
"Asiaa tutki lautakunta, joka määräsi hallitukselle tulevaksi n.
600,000 dollarin korvauksen. Täällä on juuri mies, joka tietäisi koko
jutun -- tuossahan hän onkin. Halloo, Bates, tulkaahan tänne."
"Oh, Bates 'Expressistä'."
"Tekin tunnette hänet. Halloo, Bates, oletteko ruvennut toimittamaan
seurapiiriuutisia?"
"Haastatteluita haeskelen. Päivää, Montague. Hauska tavata."
"Tulkaa joukkoon", sanoi luutnantti. "Minä tässä juuri kerroin herra
Montaguelle niistä panssarilevypetoksista. Sanoin että te tunnette
hallituksen tarkastusjutun. Bates tulee Pittsburgista, tiedättehän?"
"Tiedän", vastasi Montague.
"Se oli ensimäinen sanomalehtijuttuni", sanoi Bates. "Tietysti
Pittsburgin lehdet eivät julaisseet tosiasioita, mutta minun
tiedossani ne ovat. Myöhemmin tutustuin lakimieheen, jonka oli
suoritettava salainen tutkimus; ja joka kerran kun luen lehdistä,
että vanha Harrison on lahjoittanut rahoja jollekin kirjastolle,
kuohahtaa vereni."
"Minusta tuntuu väliin, että jos joku oikein kertoisi sen jutun
Amerikan kansalle, niin se lurjus ajettaisiin maasta pois."
"Ette te sitä hänen syykseen saisi", sanoi Bates. "Hän on liian
ovela. On aina lykännyt tihutyönsä toisten niskoille. Sen suuren
lakonkin aikana hän karkasi ja jätti vastuun William Robertsille; ja
kun juttu oli ohi, tuli hän hymyillen takasin."
"Ja lahjoi hallituksen, että jäi rankaisematta", lisäsi luutnantti
myrkyllisesti.