"Se on ohjeissa kielletty, mutta ne tekevät vaan."
Mutta vastaus muuttuikin samalla kauhun kiljahdukseksi ja Montague
seisoi jähmettyneenä. Kuin taika-iskulla oli mies kadonnut, portaat
kaatuivat ja akselin ympärillä näkyi jotain epämääräistä. Kukaan muu
ei näkynyt tuota huomaavan ja Montaguen opas lennätti, äkkiä väistäen
hehkukuuman levyn, konehuoneeseen. Vajaan minuutin tuijotti Montague
näkyä ja tuo epämääräinen alkoi hahmottua akselin ympäri kieppuvaksi
mieheksi. Ja sitten kone pysähtyi ja miehet nostivat portaan lähtien
irrottamaan ruumista, mutta Montague ei kestänyt enää katsoa sitä;
hän meni ulos.
Hän meni tehdasalueen toiselle puolen, istuutui erään rakennuksen
varjoon miettien, että sellainen oli mailman meno. Mutta keskeymättä
jatkui tehtaiden melske. Hetken kuluttua kantoi neljä miestä
kankaalla peitettyjä paareja, joista tippui verta, mutta miesten
kasvot eivät ilmaisseet mitään erikoista. Ja kulkiessaan ohi
levypajan näki hän sen olevan entisessä käynnissä ja portilla näki
hän työnjohtajan ottavan ulkopuolella seisovasta miesjoukosta yhden
työhön.
Hän palasi johtajan toimistoon ja tapasi hra Andrews'in joka oli
juuri tullut. Tuulen henki puhalsi läpi konttorin, mutta tuo lihava
herra istui takki ja liivi riisuttuina ja löyhyttäen kasvojaan
palmunlehtiviuhkalla.
"Päivää, hra Montague", sanoi hän. "Istukaa. Oletteko mokomaa kuumaa
nähnyt."
"Näin juuri tapaturman tuolla tehtaissa."
"Ikävä se. Mutta terästä ei voi tehdä tapaturmitta. Toissa päivänä
oli sulatossa räjähdys, joka tappoi kahdeksan. Ulkolaisia,
'hunkeiksi' sanovat niitä."
Sitten Andrews painoi nappia ja sanoi sihteerilleen: "Tuokaapas
ne kartat", sekä alkoi Montaguen hämmästykseksi näytellä hänelle
Northern Missisippin alkuperäisiä maamittauskarttoja.
"Antoiko hra Carter ne teille?" kysyi Montague, mutta toinen hymyili
kuivasti sanoessaan:
"Ne on meillä. Ja nyt te panette omat mittarinne liikkeelle ja niiden
raportit tulevat näyttämään hieman toisenlaisilta."
Seuraavana päivänä tulivat ohjeet Priceltä ja pantuaan asiat tolalle
lähti hän New Yorkiin.
Hän saapui sinne perjantai-iltana. Alice oli lähtenyt Prenticein luo
ja Oliverkin oli Newportissa. Rva Prenticelta oli kutsu hänellekin,
ja kun Pricekin oli poissa kaupungista, lähti hän aikaisin lauantaina.
Montague oli päässyt seurapiiriin talvella eikä hän ollut vielä
nähnyt näiden kesänviettoa. Kun seurapiirin naiset olivat lopettaneet
talvikauden päivällis- ja tanssi-kutsujen kiertokulun, olivat he
hyvin hermostuneita ja Newportissa piti koottaman uusia voimia.
Se oli vanhanaikuinen Uuden Englannin pikkukaupunki, likellä Long
Islandin salmea ja seurapiirin taikasauvan kosketus oli muuttanut sen
mailmankuuluksi ja kalliiksi kesänviettopaikaksi. Maa maksoi dollarin
neliöjalalta ja "majasta" sai maksaa kymmenen tuhatta kuussa.
Käytännössä oli vanhat puheenparret, mutta kun sai kutsun tulla
"nurmikkokahville", olikin siellä ruukkukasveja satamäärin ja
ilotulituksia ja kalliita pukuja jalokivineen. "Piknikki" Gooseberry
niemellä merkitsi suuria telttoja ja samettimattoja, livreepukuisia
lakeijoita ja kaikkia Viidennen Avenuen palatsi-mukavuuksia.
Vaunuajuri sinne maksoi viisi dollaria eikä kävellen sopinut saapua,
vaikka oli tultava vain kulman takaa.
Mitä merkillisimmän vaikutuksen teki Montagueen saapuminen
Missisippin teräsmyllyistä suoraan Newportiin. Mailmankaupungissa
oli hän jo kuullut satumaisista hinnoista puhuttavan, mutta ne
summat olivat olleet hänelle pelkkiä numeroita. Nyt ne olivat
saaneet hahmopiirteitä hänen nähdessään, mistä ne tulivat ja missä
kaikki tämä loisto luotiin. Ja jokaista ylellisyysloiston ilmausta
katsoessaan ajatteli hän niitä miehiä, jotka raatoivat sulattojen
hirvittävässä kuumuudessa.
Tuossa oli Wymanin palatsi, jonka pihan perkaus oli maksanut puolen
miljonaa; kahdella mantereella oli kuuluisa sen ympärysmuuri, koska
se oli maksanut satatuhatta dollaria. Ja Wymanille teräskiskoja
valmistaen ne orjat siellä tehtaissa ahertivat!
Eldridge Devonsin linna oli tuossa. Sen kasvihuone oli maksanut
sataviisikymmentä tuhatta ja tuotti vain talon tarpeet. Tuon
tulpaanipuun kuljetus viisikymmentä mailia oli maksanut tuhat
dollaria. Ja Montague oli nähnyt, miten terästä tehtiin yhtä Devonsin
hotellia varten!
Ja tässä oli Wallingin "kolmen miljonan palatsi erämaassa", kuten rva
Alden oli sitä kuvannut. Montague oli lukenut, että sen eteisessä
oli pompeijilainen marmorisilaus, joka maksoi seitsemänkymmentäviisi
tuhatta. Ja Wallingit olivat rautatiekuninkaita, jotka kuljettivat
Missisipin terästä!
Ja hänen ajatuksensa siirtyivät toisten tehtaiden orjiin, miehiin,
naisiin ja pikku lapsiin, jotka oli ahdettu työpajoihin ja
kaivoksiin puskemaan työtä näille, jotka täällä ylellisyydessä
pöyhkeilivät. Kaikilta tahoilta olivat nämä tulleet miljonineen,
jotka olivat kootut kaikenlaatuisesta työstä. Tässä oli Johnsonin
valkea marmoripalatsi, jonka seinät, katot ja lattiat olivat tehdyt
Ranskassa; sen aidat ja portit, lukot ja saranatkin olivat kuuluisien
taiteilijain erikoispiirrosten mukaan valmistetut. Johnsonit olivat
rautatie- ja kivihiiliherroja, jotka hirveällä kädellä hallitsivat
West Virginian valtiota. Sen oikeuslaitokset ja eduskunta olivat vain
Johnsonin konttorin haaraosastoja, ja Montague tiesi tämän yhtiön
omistavan kaivoskyliä, jotka olivat kuin varustettuja linnoituksia;
nyljetyt kaivosmiehet eivät voineet ostaa mitään, ei maitotippaakaan
muualta kuin yhtiön kaupasta eikä seudun lääkäritkään passitta
päässeet portista sisään.
Ja täällä asuivat Warfieldit, joiden rikkaus tuli suurista
osastokaupoista, missä nuoret tytöt työskentelivät puolella kolmatta
dollarilla viikon ja jatkoivat tulojaan prostitutsionilla hengissä
pysyäkseen. Tänä kesänä pääsi Warfieldin tytär seurapiiriin, ja tuota
esittelyä varten rakennettiin kolmenkymmenen tuhannen tanssisali --
joka revittiin seuraavana päivänä!
Tuolla kukkulalla oli Mayerien, kivihiilikuninkaiden linna. Montague
muisti sen nuoren miehen, joka oli keksinyt automaattisen kolivaa'an,
mutta oli majuri Venable viitannut, ettei sitä otettu käytäntöön,
koska kolitrusti käytti vajaita mittoja; minkä Montague oli havainnut
todeksi ja tapahtui se vielä vanhan Mayerin ohjeitten mukaan. Ja
täällä elivät he kaikkein suljetuimpaan seurapiiriin kuuluen!
Niin saattoi täällä ajella katuja pitkin ja ajatella noiden palatsien
omistajia -- öljy-, teräs-, rautatie- ja kaivoskuninkaita. Täällä oli
kauneutta ja loistoa, samettinurmia ja ihmekukkia ja loppumatonta
huvittelua. Kaukana tuntui olevan kaupustelu ja köyhyys ja raadanta
ja kuolema. Mutta Montague muisteli sitä akselissa kieppuvaa
lihakasaa ja verta tippuvia paareja.
Hän sattui tapaamaan Alicen ystävineen ajelulla ja he menivät
kylpyrantaan, jonka ylhäisö oli itselleen aitauttanut. Siellä
otti Alicen haltuunsa Reggie Mann, joka ei uskaltanut uida
peläten näyttää ohuita sääriään, vaan katseli arvostelevin silmin
kilpailijansa Harry Percyn lihaksia. Tämä oli neljänkymmenen ijässä
oleva kotiljonginjohtaja, joka katselijain huviksi piti vedessäkin
monokkelia silmässään.
He aterioivat Kasinolla ja menivät sitten purjehtimaan Prenticen
uudella kilpajahdilla. Siihen aikaan oli Newportin satamassa höyry- ja
purjejahteja kolmenkymmenen miljoonan arvosta ja komea oli se
näky. Aikaisin he palasivat, sillä Alice oli lupautunut klo 6:lta
ajelulle ja puku oli muutettava sitä ennen. Ja taas oli uusi puku
oleva yllä klo 8, päivällisillä. Montague huomasi, että noin viisi
kuusi kertaa päivässä muutettiin täällä pukua.
Kaikki hänen New Yorkin tuttavansa olivat täällä loistossaan: nti
Yvette Simpkins, jolla oli neljäkymmentä arkkua uusia parisilaisia
pukuja; rva Alden, joka oli juuri perustanut naisten peliklubin; rva
Winnie Duval, joka uhkasi "yksinkertaistuttaa" Newportin elämän;
rva Vivie Patton, jonka mies oli tehnyt itsemurhan saadakseen
vaimonsa erilleen tämän kreivistä. Samana iltana oli rva Landis'in
odotetut tanssit. Näiden palatsiin kuuluivat mitä hienoimmat tallit,
joihin hevoset johdettiin. Ruokapöytiä oli viisi, kussakin kymmenen
vierasta. Keskisalissa oli suuri kukkakatos ja muita erikoisia
kukkavärinäytteitä.
Aamunkoittoon tanssittiin; mentiinpä sitten tenniskentällekin.
Ja seuraavana päivänä he nousivat kymmeneltä lähtien kauppoja
kiertelemään. Sellaista oli seurapiirin "lepo" talven töistä!
Illallisen jälkeen joutui Montague pitämään seuraa rva Caroline
Smythelle, joka oli esittänyt hänelle kissansa ja koiransa. Hän oli
nyt innostanut rva Winnien taisteluun vivisektsionia vastaan. Nyt
osotti hän Montaguelle viereistä tietä kertoen, kuinka Landisit
olivat sen sulkeneet lahjoen koko kaupungin valtuuston. Sitä pitkin
oli näet ajanut matkailijaomnibus, jonka ajajalla oli tapana
pysäyttää hevosensa tähän ja ruoskallaan osottaen sanoa:
"Tässä, naiset ja herrat, on Landisin linna ja tuossa on Jonesin.
Kerran hra Smith kyllästyi vaimoonsa ja hra Jones omaansa ja he
vaihtoivat, ja nyt asuu rva Smith Jonesin talossa ja rva Jones
Smithillä. Hei hevoset!"