Epäilyksistään huolimatta matkusti Montague kotipuoleensa ja toimitti
asian, niinkuin sovittu oli. Northern Missisipin osakkaat pitivät
häntä voittoisana sankarina. Hän puhui hra Leen, serkkunsa ja parin
kolmen vanhan ystävän kanssa ja ne hyväksyivät uudet johtokunnan
ehdokkaat. Kaikki harrastivat he radan parantamista.
Uudesta lupakirjasta ei hänen tarvinnut huolehtia. Davenant laati
sen ja ilmoitti, että senaattori Harmonin veljenpoika vie sen läpi
huomiota herättämättä. Montague sai tietää niin tapahtuneen ja
kuvernöörin allekirjottaneen.
Ja sitten tuli yhtiökokous. Hän edusti Ryderiä ja Priceä ja
esitti näiden listan hra Carterin, radan presidentin, suureksi
hämmästykseksi, sillä tämä oli vanha perheystävä. Uusi johtokunta sai
lähes 3/4 äänet ja uusi osakesarja hyväksyttiin samoin. Kun kukaan
entisistä osakkeista ei ottanut uusia, tilasi Montague ne Ryderille
ja Pricelle ja maksoi ne shekillä. Uutinen herätti huomiota siellä
maalla ja New Yorkissakin, jossa radan osakkeet nousivat. Harry
Curtiss kirjotti Montaguelle, että tämä sai nyt varoa teräsherroja.
Näitä hän ei pelännyt, mutta ikävä oli kohtaus, kun vanha Carter tuli
hänen luokseen, ojensi vapisevan käden ja sanoi:
"Allan. Olen ollut viisitoista vuotta radan presidenttinä ja sitä
uskollisesti palvellut. Ja nyt -- mitä tämä merkitsee? Mitä --"
Montague puristi huulensa yhteen ja sanoi: "Ikävä kyllä en voi
ilmoittaa edustamaini herrain suunnitelmia."
"Saanko ymmärtää, että minun on lähdettävä?"
"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole lupa puhua asiasta nyt."
Paria päivää myöhemmin sai Montague sähköteitse Priceltä käskyn mennä
Rivertoniin, jossa Missisippi Teräsyhtiön laitos oli, keskustelemaan
sen johtajan kanssa. Hän oli ollut siellä nuorempana, mutta nyt
hämmästyi hän nähdessään siellä tapahtuneen kehityksen. Yhtiöllä oli
nyt kaksi korkeaa Bessemer-sulattoa, joissa yötä päivää kuohui sula
metalli. Kaupungin länsipuolen hökkelit olivat hävitetyt ja niiden
tilalla pitkä koki-uunien rivi, kaksi korkeaa ratakiskotehdasta
ja peltitehdas, joista kohosi tuomiopäivän melske. Joka taholla
tupruavia savutorvia, ristiin rastiin ratoja ja hehkuvaa sularautaa,
jota silmä tuskin sieti katsoa. Uudessa konttorirakennuksessa
sanottiin hänelle:
"Hra Andrews tulee klo 2. Haluatteko odottaa hänen konttorissaan?"
"Haluaisin katsella tehtaita, jos se käy päinsä", sanoi Montague, sai
seuralaisen ja kulki läpi laitosten.
Mielenkiintoista oli nähdä yhtiön omaisuus todellisuudessa. Wall
kadun mukavissa toimistoissa istuen ja paperipaloja hoidellen
helposti unohtaa olevansa tekemisissä tosiasiain ja ihmiskohtalojen
kanssa. Mutta Montaguenhan piti nyt johtaa rautatietä, ostaa oikeita
vaunuja ja käsitellä todellista rautaa ja terästä; ja hän halusi
pitää nämä tosiasiat mielessään.
Oli heinäkuu ja pilvettömältä taivaalta paahtoi troopillinen aurinko.
Rauta ja teräs hehkuivat kuumaa ja kolintuhka, jolla he astuivat,
miltei kipinöi. Sulattohuoneitten ovillakaan Montague ei sietänyt
olla edes silmiään varjostaen. Mutta niissä helveteissä raatoi satoja
nokisia miehiä, yläruumiit paljaina ja hikeä virtana valuttaen.
Ja hän ihmetteli pitkiä sulatusuunirivejä ja niistä loistavaa sulan
teräksen hehkua. Täällä työskentelevien miesten niskaan oli yhtä
mittaa kaadettava sankomäärin vettä ja he joivat kannuttain olutta
päivässä. Hän kulki läpi kiskolaitosten, jossa hehkuvat harkot
menivät suurten valssien väliin litistyen ja pusertuen ja tullen
toiselta puolen ulos pitkinä tulikäärmeinä. Ja loppupäässä niitä
aseteltiin riviin jähtymään. Niitä katsellessaan tuli Montaguen
mieleen, että juuri noita kiskoja oli Wyman tilannut, josta se suuri
meteli oli syntynyt Terästrustin leirissä.
Hän kävi levytehtaassa, jossa jättiläisvasarat möykyttivät ja monen
tuuman paksuisia teräslevyjä leikeltiin kuin juustopaloja. Näky
huimasi ja kauhisti. Hänen päänsä päällä kulki hirveitä kranoja ja
koneet pitivät helvetillistä melua. Hän ihmetteli ihmettelemästä
päästyäänkin, kuinka ihmiset voivat tehdä työtä moisessa melskeessä,
vieläpä ilman nähtävää vaaran tietoisuutta.
Montaguen katse kierti paikasta toiseen; äkkiä se pysähtyi sävähtäen.
Toisella puolen tehdasta oli suuri akseli, joka pyöritti valtavia
valsseja. Se oli korkealla ilmassa ja pyöri villiä vauhtia. Montague
näki miehen asettavan tikapuut tämän akselin varaan ja lähtevän ylös
öljykannu kädessään.