"Mutta joku syyhän siihen täytyy olla", väitti Alice, "sillä hän
katselee asioita jotenkin samalta kannalta kuin sinäkin. Minä sanoin,
että hänen pitäisi puhua niistä kanssasi."
"Mitä hän sanoi?"
"Ei mitään", vastasi tyttö ja sitten hän äkkiä katsahti Allaniin.
"Sinä tiedät syyn. Kerro se minulle!"
"En tiedä mitään varmaa. Luulen että se on se rva Winnien juttu."
"Rva Winnie?" ihmetteli Alice.
"Hän on kai kuullut sen juorun ja uskoo sen todeksi."
"Mutta sehän on hullua. Mikset sano hänelle, miten asia on?"
"Minäkö?" sanoi Montague. "Ei ole syytä. Hän ei välitä minusta."
Montague oli hetken vaiti. "Ajattelinhan minä sitäkin", sanoi hän
sitten. "Sillä se suututti ensin. Kuvittelin meneväni hänelle
sanomaan: se mitä minusta uskotte, ei ole totta! Tai sitten ajattelin
kirjoittaa. Mutta sitten ymmärsin, että se olisi tyhmää ja hän
pitäisi minua tunkeilevana."
"En uskokaan", sanoi Alice. "Ei ainakaan, jos hän tarkotti totta
puhuessaan minulle, kuinka väsyttäviä ja kaavallisia nämä seurapiirin
ihmiset ovat. 'Ei kukaan puhu minulle totuutta', niin hän sanoi.
'Miehet imartelevat kauneutta arvellen, että se on ainoa, mistä
naiset välittävät. Mitä paremmin niitä tunnen, sitä vähemmin niistä
välitän'."
"Niinpä niin", sanoi Montague. "Sellaisessa asemassa olevan tytön
tuttavuus on nolostuttava. Isä on mahtava ja tyttö perii suunnattomia
rikkauksia, ja hänen ympärillään pyörivät koettavat vetää voittoa
siitä. Minä kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet. Mutta kun
opin lähemmin tuntemaan sen mailman, missä hän elää, en ole juuri
puhutellutkaan häntä."
"Mutta siten teet vääryyttä hänelle", sanoi Alice. "Aatteles jos
kaikki kunnialliset ihmiset ajattelisivat niin. Ja häneen on helppo
tutustua. Hän käy Itäpuolen slummeissa opettamassa köyhiä lapsia. Kun
minä kysyin, eikö se ole uskallettua, nauroi hän. Hän sanoi, että ne
ihmiset ovat juuri kuin muutkin, kun niihin tutustuu; perehtyy heidän
tapoihinsa ja huomaa, etteivät ne ole pelottavia, päinvastoin."
"Kuvittelen asiain niin olevan", sanoi Montague.
"Hänen isänsä tuli häntä noutamaan", jatkoi Alice. "Laura sanoi
Heganin olleen ensi kerran kuuteen kuukauteen ulkona kaupungista.
Eikö ole omituista, että hän tekee tuolla tavalla työtä, vaikka on
niin rikas. Miksi luulet hänen haluavan sitä niin paljon lisää?"
"En luule, että se on rahakysymys, vaan valta. Ja kun on paljon
rahaa, täytyy tehdä vankasti työtä torjuakseen toisia sitä ottamasta."
"Hän on hyvin ystävällinen", sanoi Montague. "Hän kysyi sinua. Eikö
hänen pitänyt ostaa ne Lucy Dupreen osakkeet?"
"Oli puhetta siitä, mutta se jäi."
Hetken vaiettuansa kysyi Alice äkkiä: "Allan, mitä ovat ne jutut
Lucystä?"
"Mitkä jutut?"
"Kuulin rva Landis'in puhuvan hänestä ja hra Ryderistä. Se on
hävytöntä."
Montague ei tiennyt mitä sanoa. "Mitä minä sille voin tehdä?" kysyi
hän.
"En tiedä", sanoi Alice, "mutta mielestäni Victoria Landis on hirveä
nainen. Hän itse tekee mitä haluaa. Ja kertoo niin kauheita juttuja
--"
Montague ei sanonut mitään.
"Kuule", alkoi Alice taas, "onko kaikki välimme Lucyn kanssa lopussa
nyt, kun sinä et enää hoida hänen asioitaan?"
"En tiedä. En luule hänen välittävän nähdä minua. Olen huomauttanut
hänelle erehdyksestään, mutta hän tahtoo kulkea tietään. Mitä voin
muuta?"
* * * * *
Samana iltana istui Montague likellä rva Aldenia. "Mitä kuulenkaan
teidän ystävästänne?" sanoi tämä.
"En tiedä", vastasi Montague jyrkästi.
"Tuo ihastuttava leski näyttää ihan heittäyneen valloilleen."
"Kuinka voitte sanoa niin?"
"Vivie Patton kertoi ja hän on Stanley Ryderin vanhoja rakastettuja,
niin että kai se tieto tuli suoraan tältä itseltään."
Montague ei osannut sanoa mitään.
"Paha juttu", sanoi rva Alden. "Hän on todella viehättävä olento. Se
käy hänelle kalliiksi -- hän on muukalainen; ja niin nopeasti. Onko
se mississippiläistapoja?"
Montague pakotti itsensä sanomaan: "Lucy on oma emäntänsä." Mutta
rouva tokasi: "Vivie sanoi että hän on Ryderin."
"Ymmärrän asemanne", jatkoi tuo mahtava rouva. "Kaikki puhuvat siitä.
Ystävänne Reggie Mann kuuli, mitä Vivie sanoi ja kertoo edelleen."
"Reggie ei ole ystäväni", sanoi Montague lyhyesti.
Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän puheenainetta muuttaakseen:
"Kuinka voitte te sietää sitä miestä?"
"Oh, Reggie täyttää paikkansa", oli vastaus.
"Katselkaa nyt näitä naisia ja ajatelkaa niitä olevan puolen tusinaa
samassa huoneessa jonain aamuna. Ne vihaavat toisiaan kuin myrkkyä
eikä ole miehiä läsnä eikä mitään tehtävää. Kuinka voisitte estää
niitä riitelemästä?"
"Onko se Reggien tehtävä?" kysyi toinen.
"On. Hän näkee kiiltokärpäsen ja hyppää ylös ja tekee sukkeluuden. Ja
samapa se, mitä hän tekee -- olen kuullut hänen kukkona kiekuvan ja
omiin jalkoihinsa kompastuvan, kaikki vain naurua herättääkseen."
"Ettekö pelkää näiden lauseiden tulevan hänen korviinsa?" kysyi
Montague hymyillen.
"Se on tarkotuskin."
"Pelkään, ettei teillä ole paljon vihollisia", lisäsi rva Alden
hetken kuluttua.
"Ei erikoisia."
"Teidän tulisi hankkia. Viholliset ovat elämän maustimet. Tarkotan
totta", lisäsi hän nähdessään toisen hymyilevän.
"En ole tullut sitä ajatelleeksi."
"Ettekö ole koskaan tuntenut, mitä hyvä tappelu merkitsee? Te olette
tapoja noudattava, mutta ette myönnä sitä. Mutta mikä ihmistä pitää
paremmin hereillä, kuin oikea kunnon viha? Jonain päivänä ymmärrätte
kyllä -- elämän päänautinto on ahdistaa vihamiestään ja nähdä hänen
jaloissaan kiemurtelevan."
"Mutta jos hän saa teidät jalkoihinsa?"
"En päästä häntä tekemään sitä. Siksihän tapellaankin. On hyökättävä,
iskettävä ensin."
"Tuo kuulostaa raakalaisaikaiselta."
"Päinvastoin", väitti nainen, "se on sivistyksen korkein saavutus.
Sitä varten on seuraelämä olemassa -- sen tehtävä on viljellä
vihaa. Soveliaimpain eloon jääminen uudessa muodossaan. Tutkitte
uhrianne, saatte selville hänen heikon kohtansa ja iskette siihen.
Tiedätte mitä hän haluaa ja otatte sen pois. Valitsette huolella
liittolaisenne ja piiritätte, yllätätte hänet; ja kun hänet olette
masentanut, alatte ajaa takaa toista."
Ja rva Alden katseli tähän Ludvig XV:n malliin sisustettuun Devonin
seurusteluhuoneeseen kokoontunutta valittua seuraa ja kysyi: "Mitä
varten luulette näiden olevan täällä koossa?"