Lucyn seikkailu oli siinä määrässä kiinnittänyt heidän molempain
huomion, että he olivat unohtaneet osakekysymyksen. Myöhemmin
Montague kuitenkin mainitsi siitä ja Lucy huudahti tyytymättömänä kun
kuuli tarjouksen pienuuden. "Mutta sehän on vain kymmenen senttiä
dollarilta! Ette suinkaan kehoita minua myymään!"
"En. Hylättävä se tarjous on, mutta olisi ilmoitettava mitä
pyydetään."
Ennen miettiessään asiaa olivat he ajatelleet sataa kahdeksaakymmentä
tuhatta. "Paras kai ilmoittaa se viimeisenä tarjouksena", sanoi
Montague.
"Hyvä, tehkää niin."
Hetken vaitiolo; sitten Montague nähdessään Lucyn kasvojen ilmeen
nousi sanoen: "Ei maksa enää ajatella tuota tämänpäiväistä juttua.
Alkaa alusta taas eikä tehdä uusia erehdyksiä. Tulkaa mukaani tänä
iltana. Eräät ystäväni haluaisivat tavata teitä."
"Kutka?" kysyi Lucy.
"Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa. Tunnetteko heidät?"
"Olen kuullut hra Ryderin puhuvan pankkiiri Prenticestä. Samaako
tarkotatte?"
"Kyllä", sanoi Montague. "Hän on Tasavallan Trust Yhtiön presidentti.
Hän oli isäni vanha toveri ja heidät tapasin ensinnä New Yorkissa.
Olemme hyvät tuttavat. Lupasin tuoda teidät päivällisille joskus
ja ilmoitan heille heti, jos lupaatte. Ei ole teidän hyvä istua
ajattelemassa Dan Watermania."
"Oh, en välitä siitä nyt. Mutta jos haluatte, tulen mukaanne."
He menivät ja tapasivat kenraalin itsensä, rva Prenticen ja heidän
molemmat tyttärensä, joista toinen oli ylioppilas ja toinen lahjakas
viulunsoittaja. Kenraali oli yli seitsemänkymmenen ja hänen partansa
oli lumivalkea, mutta yhä oli hänellä sotilaan komentava ryhti.
Rouvan oli Montague tavannut oopperassa ja oli tämä ollut hyvin
timanteilla koristettu sekä puhellut hänelle muista ihmisistä, kun
hän olisi halunnut kuunnella musiikkia. Muuten oli hän äidillinen
sielu, kun pääsi tunkeutumaan läpi hänen sotamaalinsa, kuten Montague
arvioi. Hän kutsui tätä käymään heillä ja esitti hänet useille,
joista arveli olevan hyötyä hänelle.
Sinne tuli sinä iltana myöskin nuori Harry Curtiss, kenraalin
sisarenpoika. Montague ei ollut häntä ennen tavannut, mutta tiesi hän
tämän olevan osakkaana William E. Davenantin, yhtiöitten kuuluisan
lakimiehen suuressa toimistossa, joka oli ollut Montaguea vastassa
eräässä suuressa vakuutushuijausjutussa. Harry Curtiss, johon
Montague pian oli paremmin tutustuva, oli sievä mies, reipas ja
miellyttävä. Ja oli kohdannut Alice Montaguen noin viikkoa sitten
ja luvannut tulla tätä tapaamaan. Aterian jälkeen tupakoitiin ja
juteltiin markkinain tilasta. Wall kadulla vallitsi suuri kiihko.
Osakkeiden hinnat olivat äkkiä laskeneet ja asiat näkyivät menevän
ojasta allikkoon.
"Sanotaan että Wyman on satimessa," sanoi Curtiss kertoellen "Kadun"
hurjia huhuja, "puhelin eilen erään hänen osakevälittäjänsä kanssa."
"Wymania ei ole helppo saada satimeen", sanoi kenraali. "Hänen omat
välittäjänsä tietävät usein vähimmin hänen todellisesta asemastaan.
On hyvä syy arvella, että joku iso sisäpiirin mies on liikkeellä,
sillä yleisö on hyvin levoton, mutta nykyisestä tilanteesta ei voi
mitään varmaa sanoa. Todellisilla sisäpiirin miehillä ovat asiat
täysin käsissään."
"Te tarkotatte sitä, että tämä hintain lasku saattaa olla
teennäinen?" kysyi Montague ihmetellen.
"Miksei olisi?" kysyi kenraali.
"Se näyttää olevan laaja liike ja vaikea on uskoa, että yksi mies
voisi sen saada aikaan", sanoi Montague.
"Ei yksi mies", sanoi kenraali, "vaan ryhmä. En sano, että niin on,
enkä voisi sanoa, vaikka tietäisinkin, mutta jotain olen nähnyt ja
tämä epäluulo on kotoisin muilta. Ja teidän on muistettava, että
puolentusinaa miestä hallitsee nyt 90 prosenttia tämän kaupungin
pankeista."
"Huonommiksi asiat vielä menevät, ennenkuin nousu alkaa", sanoi
Curtiss.
"Jotain täytyy tapahtua", sanoi kenraali. "Maan pankkiasema on nyt
sietämätön; keinottelijat ovat itse asiassa ahdistaneet laillisen
pankkiirin pois tämän toimialalta. Joko on alistuttava heidän
komentoonsa tai väistyttävä. Uusi aines on tunkeutunut esille.
Pankin voi avata, jos on vain varoja rakentaa palatsi, jossa on
marmoripatsaat ja pronssiportit. Eräällä miehellä, jolla nyt on
kahdeksan pankkia, oli kolme vuotta sitten alkaessaan tuskin
miljoonaa dollaria."
"Mutta kuinka se käy päinsä?" kysyi Montague.
"Kuten juuri sanoin, ostatte palan maata, otatte sille niin korkean
kiinnityksen kuin saatte ja rakennutatte miljoonan dollarin
rakennuksen ja panette senkin kiinnitykseen. Perustatte luottoyhtiön,
julkaisette komeita ilmotuksia, lupaatte korkeat korot ja yleisö
tulee luoksenne. Sitten te panttaatte yhtiönne n:o l:n osakkeet
ja panette nukkejohtokuntanne lainaamaan itsellenne rahaa ja
ostatte toisen yhtiön. Sitä sanotaan pyramiidin rakentamiseksi.
Tuo pankkipeli on innostavaa, sillä mitä enemmän niitä saatte,
sitä kuuluisammaksi tulette lehdissä ja sitä enemmän yleisö teihin
luottaa."
Ja kenraali kertoi esimerkkejä. Stewart, nuori Lännen pankkiiri, oli
yrittänyt ostaa Tasavallan Trust Yhtiön aikoja sitten. Montanassa oli
hän kiristänyt Kuparitrustin ahdinkoon; Trusti oli ostanut eduskunnan
ja molemmat valtiolliset koneistot, mutta tuo mies oli vedonnut
yleisöön ja kiihkeiden vaalitaisteluiden kautta saanut tuomarinsa
virkaan ja lopuksi oli Trustin täytynyt lunastaa hänen liikkeensä.
Ja nyt oli hän tullut New Yorkiin pelaamaan tätä uutta pankkipeliä,
joka antoi nopeammat voitot kuin tuomarien ostaminen. -- Ja sitten
Holt, julkea nousukas, kaiken katalan liittolainen, joka myös oli
miljoonineen siirtynyt pankkialalle. -- Myös Cummings, jääkuningas,
joka vuosikausia oli kustantanut kaupungin vaalikulut ja kaapaten
laiturioikeudet kukistanut kilpailijansa. Hän oli "pyramiidin"
rakentamismenettelyllä, ostaen laivalinjan toisensa jälkeen hankkinut
rannikkoliikenteen monopolin; ja nyt nähdessään tarvitsevansa
vielä rahaa, oli hän ostanut tai pannut alulle tusinan verran
pankkiliikkeitä.
"Jokainen voi käsittää, ettei tällainen voi loppumattomiin jatkua",
sanoi kenraali. "Tiedän että nuo suuret sen kyllä käsittävät.
Johtajain kokouksessa toissapäivänä kuulin Watermanin sanovan, että
siitä on tehtävä pian loppu. Jokainen, joka hänet tuntee, tietää,
että toista vihjausta ei tarvita."
"Mitä voisi hän tehdä?" kysyi Montague.
"Watermanko?" huudahti nuori Curtiss.
"Hän voi keksiä keinon", sanoi kenraali yksinkertaisesti. "Se on
ainoa pelastus minun nähdäkseni -- sellaisen vanhoillisen miehen
voima."
"Te luotatte siis häneen?" kysyi Montague.
"Kyllä", sanoi kenraali. "Luotan häneen -- johonkinhan täytyy
luottaa."
"Kuulin omituisen jutun", sanoi Harry Curtiss. "Setäni oli
toissa-iltana Watermanilla ja kysyi, mitä tämä ajatteli markkinoista.
-- Sanon yhdellä lauseella, oli ukko vastannut. Ensi kerran eläissäni
ei minulla ole mitään arvopapereita hallussani."
Kenraali huudahti hämmästyksestä: "Sanoiko hän niin? Sitten tapahtuu
jotain pian!"
"Ja siksi ymmärrämme myös, miksi osakemarkkinat ovat lamassa!" lisäsi
toinen nauraen.
Samassa ilmestyi rouva Prentice ja sanoi: "Aiotteko puhua
liikeasioista koko illan? Tulkaa sitten tänne ja puhukaa meillekin."
He nousivat ja seurasivat tätä vierashuoneeseen ja Montague istui
sohvalle rva Prenticen ja tuon nuoren miehen kanssa.
"Mitä puhelitte Dan Watermanista?" kysyi rouva tältä.
"Pitkä juttu", sanoi Curtiss, "mutta te naisethan ette välitä
Watermanista."
Montague vartioi katsein Lucya eikä voinut pidättää pientä hymyä.
"Kuinka ihmeellinen mies hän on!" sanoi rva Prentice. "Ihailen häntä
enemmän kuin ketään muuta Wall kadun miestä." Sitten kysyi hän
Montaguelta: "Oletteko tavannut häntä?"
"Kyllä", sanoi hän ja lisäsi: "Näin hänet tänään."
"Minä näin hänet viime sunnuntaina", sanoi rva Prentice, "Pyhän
Neitsyen kirkossa, jossa hän kokosi kolehdin. Eikö ole ihmeellistä,
että mieheltä, jolla on niin paljon asioita mielessä, riittää
kirkollekin huolenpitoa?"
Ja Montague katsahti taas Lucyyn, jonka näki purasevan huultaan.