Montague epäröi vain hetken. Sitten ryntäsi hän kannelle. "Missä on
rouva Taylor?" kysyi hän.
"Hän meni alas", kuului viivyttelevä vastaus, mutta Montague juoksi
nopeasti alas. Portaita myöten tuli hän lasikattoiseen eteiseen.
Hän juoksi ovelle ja huusi: "Lucy! Lucy!" Tämän vastaus kuului. Hän
tempasi ovea, mutta se oli lukittu.
"Avatkaa ovi!" huusi hän.
Ei ääntäkään. "Avatkaa tai sären oven", kirkasi hän taas. Ja samassa
syöksyi hän ovea vasten. Se ryskähti. Samassa kuului miehen ääni:
"Odottakaa!"
Joku hapuili ovenripaa ja henkeään pidättäen odotti Montague. Ovi
avautui ja hänen edessään seisoi Dan Waterman.
Montague astui askeleen taapäin ja toinen tuli ulos kulkien sanaa
sanomatta hänen ohitseen. Mutta yhden katsauksen hän ennätti saada
-- ja se osotti suurinta raivoa, mitä hän koskaan oli ihmiskasvoilla
nähnyt.
Hän ryntäsi huoneeseen. Lucy seisoi sen toisessa päässä pöytään
nojaten. Hänen pukunsa oli epäkunnossa ja tukka pudonnut korville;
hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli hyvin kiihtynyt.
"Lucy!" huudahti hän juosten tämän luo. Nainen tarttui hänen
käsivarteensa nojautuen siihen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Montague. Lucy käänsi poispäin päänsä
sanaakaan sanomatta. Sitten kuiskasi hän: "Pian, mennään pois täältä!"
Ja nopealla käsienliikkeellä pyyhkäsi hän hiuksensa otsaltaan, oikasi
pukunsa ja lähti ulos nojautuen ystävänsä käsivarteen. Kannella
seisoi upseeri ällistyneenä.
"Rouva Taylor haluaa päästä maihin", sanoi Montague.
"Toimittaisitteko veneen meille."
"Moottori tulee tuossa tuokiossa --" alkoi mies.
"Saammeko veneen heti!" sanoi Montague "tai huudan tuon höyryn."
Hänen äänensä oli käskevä ja mies toimitti heti veneen. Sillä
välin seisoi Lucy hengittäen syvään ja katsellen hermostuneesti
ympärilleen. Hän huokasi helpotuksesta kun he lähtivät jahdilta.
Äänettä istuttuaan sanoi hän rannassa: "Hanki minulle ajuri, Allan."
Tämä toimitti sen ja Lucy istahti siihen hengähtäen. "Älkää kysykö
minulta mitään, Allan", sanoi hän. Eikä hän sanonut sanaakaan heidän
ajaessaan hotelliin.
"Voinko jotenkin olla avuksenne?" kysyi hän Lucylta tämän asunnossa.
"Ette nyt. Mutta odottakaa hetkinen."
Hän vetäytyi pukuhuoneeseensa, ja kun hän palasi, olivat kiihkon
jäljet kadonneet. Hän istahti Montagueta vastapäätä ja tuijotti tähän.
"Allan", alkoi hän. "Olen koettanut ajatella. Mitä voin tehdä sille
miehelle?"
"En tosiaankaan tiedä."
"Enpä uskoisi olevani New Yorkissa. Tämä on kuin keskiaikaa."
"Unohdatte, Lucy, etten tiedä, mitä on tapahtunut."
Lucy vaikeni taas ja niin he tuijottivat toisiinsa hetken, kunnes hän
äkkiä heittäytyi takanojoon ja alkoi nauraa. "Koetan olla vihanen,
Allan", hän soperti. "Ja minun pitäisi olla. Mutta se on niin
mieletöntä."
"Kyllä teille paremmin sopii nauru kuin itku", sanoi Allan.
"Kerronpa sitten, Allan. Minun täytyy kertoa jollekin, muutoin
pakahdun. Ja sitten täytyy teidän neuvoa minua, sillä en ole koskaan
ollut näin sekasin."
"Kertokaahan nyt sitten."
"Kerroin jo, kuinka tapasin Watermanin hänen taidegalleriassaan",
sanoi Lucy. "Hra David Alden vei minut sinne ja tuo ukko oli niin
kohtelias ja arvokas -- en aavistanutkaan! Ja sitten kirjotti hän
minulle -- omakätisen -- kirjelipun kutsuen minut Brünhildelle.
Tietysti pidin kutsua tavallisena. Kerroin teillekin eikä teillä
ollut mitään muistutettavaa."
"Menin sinne ja minut johdettiin siihen huoneeseen. Ja sitten tuli
ukko itse. Ja hän lukitsi oven jälkeensä!"
-- Päivää, mitäs kuuluu, rouva Taylor! sanoi hän ja ennenkuin ennätin
suutani avata, oli hän vierelläni ja kietoi kätensä vyötäisilleni.
Voitte aavistaa mitä tunsin. Olin kuin halvaantunut.
-- Herra Waterman? sopersin.
En kuullut mitä hän sanoi, olin ihan kauhusta jähmettynyt.
"Laskekaa minut", sanoin useita kertoja, mutta hän ei välittänyt
siitä rahtuakaan, puristi vain minua käsivarsissaan. Vihdoin kokosin
voimani ja sanoin tyynesti:
-- Herra Waterman, olkaa hyvä ja hellittäkää kätenne!
-- Rakastan teitä, sanoi hän.
-- Mutta minä en rakasta teitä, sanoin ja tuo kaikki tuntui niin
järjettömältä minusta.
-- Kyllä vielä opitte rakastamaan minua, sanoi hän. Niin monet ovat
oppineet.
-- En ole niitä naisia, sanoin. Olette erehtynyt. Päästäkää minut
pois.
-- Tahdon saada teidät. Ja kun tahdon jotain, otan myös. Kukaan ei
uskalla minua vastustaa. Ymmärtäkää oikein. Ei siitä tule teille
häpeää. Naiset pitävät kunniana saada minun rakkauteni. Ajatelkaa
mitä voin tehdä teille. Saatte mitä vain tahdotte. Pääsette mihin
vain haluatte. En koskaan kitsastele.
"Tuollaista hän lateli pitkän matkan. Ja siinä olin kuin karhun
kynsissä. Uskokaa tai elkää, mutta hän on voimakas. En päässyt
liikahtamaan. Voin tuskin ajatella. Olin tukehtua ja kaiken aikaa
tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani ja näin hänen silmänsä
tuijottavan petomaisina silmiini."
-- Herra Waterman, sanoin. En ole tottunut tällaiseen kohteluun.
-- Tiedän, tiedän sen, sanoi hän. Jos olisitte, en teitä tahtoisi.
Olen toisellainen kuin muut miehet. Ajatelkaa, mitä kaikkea on
vallassani. Ei minulla ole aikaa rakastella naisia. Mutta minä
rakastan teitä. Rakastuin heti kun näin teidät. Eikö se riitä? Mitä
muuta voitte pyytää?
-- Te olette kutsunut minut tänne valheellisella tavalla. Olette
raukkamaisesti saanut minut satimeen. Jos teillä on hitunenkaan
kunniantuntoa, niin häpeäisitte!
-- No, no, ei tuollaisia tyhmyyksiä. Te tunnette maailman -- ette te
ole viime keväisiä kananpoikia.
"Noin hän sanoi, juuri noin, Allan, ja minä raivostuin -- ette
voi kuvitella. Minä yritin päästä vapaaksi taas, mutta mitä
enemmän taistelin, sitä enemmän hän näytti raivostuvan. Olin ihan
kauhuissani. En luullut laivalla olevan ainoatakaan henkilöä, paitsi
hänen palvelijansa."
-- Herra Waterman, huusin, hellittäkää kätenne tai nostan metelin.
Huudan.
-- Se ei teitä auta, sanoi hän julmasti.
-- Mutta mitä sitten tahdotte minusta?
-- Tahdon että rakastatte minua.
"Ja sitten aloin tapella taas. Huusin kerran, kahdesti -- ja sitten
painoi hän kätensä suulleni. Silloin aloin taistella henkeni edestä.
Luulenpa että olisin repinyt silmät sen vanhan ilkiön päästä, jollei
hän olisi kuullut teidän ääntänne eteisestä. Kun te huusitte nimeäni,
laski hän minut ja pelästyi. En koskaan ole nähnyt ihmiskasvoilla
niin raivoisaa vihaa. Vastatessani huutoonne koetin juosta ovelle,
mutta hän seisoi tielläni."
-- Minä seuraan jälkiänne! kuiskasi hän. Ymmärrättekö? En koskaan
tule hellittämään.
"Ja silloin te iskitte ovea ja hän avasi sen sekä meni pois."
* * * * *
Lucy oli tuota kohtausta muistellessaan punastunut ja hengitti nyt
kiihkeästi. Montague istui sanaa sanomatta häntä vastapäätä.
"Oletteko koskaan kuullut tällaista eläissänne?" kysyi Lucy.
"Kyllä", sanoi Montague painavasti, "ikävä sanoa, mutta olen kuullut
sellaisesta useita kertoja. Olen kuullut pahempaakin."
"Mutta mitä teen minä?" hän huusi. "Totisesti ei mies saa
rankaisematta noin menetellä."
Montague ei virkkanut mitään.
"Hän on hirviö!" huuti Lucy. "Minun pitäisi toimittaa hänet
vankilaan."
"Ette voisi sitä tehdä", sanoi mies päätään pudistaen.
"Enkö! Miksen?"
"Voisitte yrittää. Todisteena olisi teidän sananne hänen sanaansa
vastaan ja hänen kävisi täydestä joka päivä. Ette te voisi
vangituttaa Dan Watermania kuin voisitte jonkun muun miehen. Ja
ajatelkaas niitä juoruja!"
"Minä haluaisin paljastaa hänet", pani Lucy vastaan. "Se olisi
hänelle oikein."
"Se ei vahingoittaisi häntä rahtuakaan", sanoi Montague. "Voin
vakuuttaa varmasti, sillä olen nähnyt yritettävän. Ei yksikään New
Yorkin lehti painattaisi sitä juttua. Teidät vain leimattaisiin
seikkailijattareksi."
Lucy heristeli nyrkkejään: "Voisinhan sitten yhtä hyvin elää
Turkissa!"
"Melkeinpä", sanoi Montague. "Tässä kaupungissa on vanha mies, joka
kaiken ikänsä on lainannut rahoja ja niitä kasannut, niin että
hänellä nyt on jotain 80-100 miljoonaa ja kerran puolessa vuodessa
kertovat lehdet, että joku nainen on taas yrittänyt kiristää häneltä
rahoja. Tämä johtuu siitä, että hän tekee jokaiselle kauniille
tytölle, joka tulee hänen konttoriinsa, juuri mitä Dan Waterman
yritti tehdä teille; ja nuo kiristyksestä vangitut ovat juuri niitä,
jotka ovat tyhmiä ja rettelöivät."
"Katsokaas, Lucy", jatkoi Montague hetken kuluttua, "teidän pitää
ymmärtää asema. Tämä mies on New Yorkin jumala. Hän hallitsee
kaikkia rikkauden valtateitä; hän voi kohottaa tai kukistaa kenen
vain tahtoo, se on totinen tosi. -- Luulenpa että hän voisi ajaa
perikatoon tässä kaupungissa kenen tahansa, jota rupeaisi vainoamaan.
Hän saa poliisinkin tekemään mitä tahtoo. Kysymys on vain rahasta.
Ja hän on tottunut hallitsemaan, hänen vihjauksensa on laki. Mitä
hän haluaa, sen hän ostaa; niin hän ajattelee naisistakin. Ja kun
häntä herrana pidetään, pyrkivät naiset hänen suosioonsa. Jos siihen
olisitte päässyt, olisi teillä ollut miljoonan dollarin palatsi
Riverside Drivella tai huvila Newportissa. Saisitte kaupoista valita
mitä mielitte, ja jahdit ja erikoisjunat käytettävänänne. Sitä
haluavat muut naiset eikä hän voi käsittää, mitä te tahtoisitte
lisää." Montague vaikeni.
"Sitenkö hän käyttää rahojaan?" kysyi Lucy.
"Hän ostaa kaikkea, mihin mieltyy. Sanotaan hänen kuluttavan viisi
tuhatta dollaria päivässä. Klubeissa kerrotaan että kun hän rakastui
erääseen lääkärin vaimoon, antoi hän miljoonan dollaria erästä
sairaalaa varten, mutta ehtona oli, että sen lääkärin piti lähteä
kolmeksi vuodeksi tutkimaan Europan sairashuoneita."
Lucy istui ajatuksiinsa vaipuneena. "Allan", sanoi hän äkkiä, "mitä
arvelette hänen tarkottaneen sanoessaan, että hän seuraa jälkiäni?"
"En tiedä, mutta meidän on ajateltava sitä hyvin huolellisesti."
"Myöskin huomautti hän, ettei minulla ole rahaa. -- Ette pysy
pystyssä New Yorkissa. Omaisuutenne ei ole minkään arvoinen. Niin hän
sanoi. Mahtaako hän tietää jotain asioistani?"
Montague tuijotti häneen. "Lucy!" huudahti hän.
"Mitä?"
"Ei mitään." Ja hän lisäsi itsekseen: "Se olisi liian mieletöntä."
Ajatus että Dan Waterman olisi häntä vakoiluttanut, tuntui hänestä
niin järjettömältä. "Se oli vain arvio", sanoi hän, "mutta varuillaan
on oltava; hän on vaarallinen mies."
"Olen siis voimaton häntä rankaisemaan?" kuiskasi Lucy.
"Niin minusta näyttää. Ensi kerralla ymmärrätte paremmin. Ja mitä
rangaistukseen tulee, niin luonto kai tekee tehtävänsä. Hän on vanha
ja oikukas."
"Mutta miten minun olisikaan käynyt, jos ette olisi tullut jahdille
silloin! Ajattelen niitä toisia naisia, jotka ovat joutuneet samaan
satimeen. Olisinkohan ollut aivan avuton?"
"Pahoin pelkään. Monet naiset ovat sen havainneet, arvaan.
Ymmärrän tunteenne, mutta mitä voitte tehdä? Ette voi rangaista
Dan Watermania. Ette voi niitä mistään rangaista, vaikka ne yksin
hallitsevat elintarpeita ja näännyttävät nälkään tuhansia ihmisiä, ja
vaikka ne ahdistavat turvatonta naista. Täällä on rikkaita miehiä,
jotka ilmoituksiin vastaillen pettävät nuoria tyttöjä. Konttorini
pikakirjuri sanoi, että hän jätti vuodessa kaksikymmentä paikkaa, kun
niiden isännät alkoivat ahdistella."
"Katsokaas", lisäsi hän, "olen tehnyt nämä havainnot. Te pidätte
minua kohtuuttomana, minä tunnen teitä uhkaavat vaarat. Te olette
outo täällä, ilman ystäviä ja vaikutusta, ja siksi joudutte
kärsimään. En tarkoita vain poliisi- ja lehtijuttuja, tarkotan
seuraelämää, mainettanne, ja sitä miten tekonne selitetään. Heillä
ovat rikkaudet ja etuoikeudet ja heidän asemansa on varma, He kyllä
huvittavat vierasta, joka on kaunis ja älykäs sekä osaa pitää seuraa,
mutta jos loukkaatte heitä tai uhkaatte heidän valtaansa, silloin
havaitsette, kuinka he osaavat vihata ja panetella ja tykkänään
tuhota teidät."