"Mitä pidätte rouva Betty Wymanista?" kysyi Lucy.
"Hän elää iloisia päiviä eikä omatunto häntä häirinne."
"Onko hän hyvin rakastunut Olliehen?"
"En tiedä. Ei se näytä heitä suuresti huolettavan."
Tällaista puhelivat he kirkon jälkeen avenueta kävellessään katsellen
uusia kevätpukuja. -- "Kuka oli tuo komea olento, jolle juuri
kumarsitte?" tiedusteli Lucy.
"Neiti Hegan -- Jim Heganin tytär."
"Vai niin, Betty Wyman puhui hänestä."
"Ei kai mitään hyvää", sanoi Montague hymyillen.
"Mieltäkiinnittävää", sanoi Lucy. "Omituista, että satojen miljoonien
omistajan tytär on itse ruvennut hyväntekeväisyystyöhön."
"Sanoinhan teille, että tähän elämään voi kyllästyä."
Lycy katseli häntä veitikkamaisesti sanoen:
"Luulisinpä tuollaisen tytön kiinnittävän teidän mieltänne."
"Haluaisin todella tuntea häntä paremmin, mutta hän ei näy välittävän
minusta."
"Eikö välitä!" huudahti Lucy. "Sehän on hirveätä."
"Ei se ole hänen syynsä", sanoi Montague hymyillen, "luulenpa
joutuneeni huonoon maineeseen."
"Oh, tarkotatte Winnie rouvaa!" huudahti Lucy.
"Niin."
"Kertokaapa siitä!"
"Eipä siinä ole paljon kerrottavaa. Winnie rouva aikoi tehdä minusta
seuraelämäsankarin ja minä typeryydessäni menin, kun hän kutsui. Ja
sitten alkoivat kielet laulaa."
"Sehän ei teitä vahingoittanut?"
"Eipä erityisesti", sanoi hän kohauttaen olkapäitään. "Yhteen naiseen
vain olisin tahtonut tutustua, enkä saanut. Sen vain."
Lucy katsahti häneen arasti. "Te tarvitsette sisaren", hän hymyten
virkkoi, "sisaren, joka taistelee puolestanne."
Jim Hegan oli ennustanut oikein; Montague sai pian tarjouksen. Se
tuli hänelle tuntemattoman lakiasioimiston kautta. "Olemme kuulleet,"
sanottiin kirjeessä, "että teillä on myytävänä viisituhatta Northern
Missisippi rautatien osaketta. Erään liiketuttavamme puolesta
tarjoudumme ostamaan ne viidelläkymmenellä tuhannella dollarilla. Jos
tahdotte neuvotella niiden omistajan kanssa, haluaisimme sopivassa
tilaisuudessa saada vastauksenne."
Hän soitti Lucylle ja kertoi tälle tarjouksesta.
"Paljoko?" kysyi tämä.
"Ei riittävästi", sanoi hän. "Mutta en halua keskustella puhelimitse.
Missä saan tavata teidät?"
"Ettekö voi lähettää kirjettä minulle?"
"Voisin", sanoi Montague, "mutta haluaisin puhua siitä myös; ja
sitten on kiinnityskirja ja muita papereita allekirjotettavana.
Muutakin selvitettävää! Ettekö voisi tulla konttoriini nyt tänä
aamuna?"
"Haluaisin tulla, mutta olen juuri luvannut muualle."
"Eikö sitä voi lykätä?"
"Ei, minua on pyydetty retkelle hra Watermanin uudella jahdilla."
"Brünhildellä?" huudahti Montague. "Mitä sanottekaan!"
"Niin, enkä tahtoisi menettää sitä."
"Milloin palaatte?"
"Illalla. Me menemme salmea ylös. Jahti on juuri pantu kuntoon."
"Missä se on?"
"Batteryn rannassa. Minun on oltava siellä tunnin kuluessa. Ettekö
tulisi sinne tapaamaan minua?"
"Tulen kyllä. Kaipa ne jonkun minuutin odottavat."
"Olen niin utelias saadakseni tietää tarjouksen."
Montaguea viivyttivät jotkut liiketuttavat; vihdoin hän juoksi ajurin
rattaille ja ajoi Batterylle.
Täällä Castle Oardenin luona oli suojattu paikka,
"Miljoneerilahdeksi" sanottu, jossa "Wall-kadun laivastoon"
kuuluvat yksityisjahdit tavallisesti ankkuroivat. Tähän aikaan
vuodesta useimmat mahtajat jo olivat kesänviettopaikoillaan, ja
ne jotka asuivat Hudsonin tai Salmen rannalla, tulivat kaupunkiin
kaikellaisissa aluksissa, moottoriveneistä isoihin jahteihin saakka.
He söivät aamiaista matkallaan ja mukana oli sihteereitä ja posti.
Useat jahdit olivat komeita palatseja. Montague oli nähnyt yhden,
jossa oli lasikupukattoinen, koko yläkannen täyttävä kirjasto. Tämä
oli Lester Toddsin omistama ja kuljeskeltiin sillä metsästelemässä.
Siinä oli myös ranskalainen pesulaitos, mallimeijeri ja kanatarha,
jääkone ja ampumarata.
Ja tuossa oli nyt Brünnhilde, Watermanin uusi ihmeellinen leikkikalu.
Montague tunsi sen sanomalehtien tarkkojen kuvausten ja kuvain
kautta. Ja tiesi hinnankin. Waterman oli ostanut sen Belgian
kuninkaalta, jonka mielestä siinä oli kaikkea, mitä hallitsijan
mieli voi halata. Suuri olikin hänen hämmästyksensä, kun hän sai
kuulla, että sen uusi omistaja oli revittänyt sen sisustuksen
pois teräsrunkoa myöten ja sisustuttanut sen kokonaan uudestaan.
Sen salonki oli Ludvig XV tyylinen. Seinät olivat satiinipuusta
päärynäpuuupotuksin ja yli lattian kulki samettimatot, kaksitoista
jalkaa leveät ja saumatta kudotut. Sen kaapit avautuivat nappia
painaen ja samalla syttyivät niihin valot, laatikot liikkuivat
pallolaakereilla. Omistajan makuuhuone oli koko aluksen levyinen,
kaksikymmentä kahdeksan jalkaa, ja sen takana oli roomalainen kylpylä
marmorista.
Sellainen oli Brünnhilde. Montague katseli jahdin veneitä, mutta kun
ei nähnyt, otti hän soutajan, joka vei hänet jahdille. Portailla oli
univormupukuinen mies. "Onko rouva Taylor täällä?" kysyi hän.
"On", vastasi mies. "Te olette herra Montague. Hän antoi sanan
teille."
Montague oli alkanut nousta portaita, mutta äkkiä hän pysähtyi
säikähtyen.
Aluksen akkunasta kuului tukahutettu huuto: "Auttakaa! Auttakaa!" Hän
tunsi äänen. Se oli Lucyn.