Pari kolme päivää myöhemmin tapasi Montague Jim Heganin eräässä
johtokunnan kokouksessa. Hän katsoi tätä tiukasti, mutta Hegan ei
osoittanut mitään häiriön merkkiä. Hän oli niin kohtelias ja iloinen
kuin konsanaan. "Sivumennen sanoen, herra Montague", sanoi hän,
"siitä rautatiejutusta kerroin eräälle tuttavalle, jossa heräsi
harrastus siihen. Saatte kai pian jotain tietoja häneltä."
"Olen kiitollinen teille", sanoi toinen ja siinä oli koko juttu.
Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja Montague meni hakemaan Lucya
kirkkoon. Hän kertoi tälle asian mainitsematta kuitenkaan eversti
Colea, ei näet tahtonut häntä säikäyttää. Lucylla oli taas
muita asioita mielessä. "Kai muistatte, Allan, että huomenna on
vaunuparaati", sanoi hän.
"Kyllä."
"Hra Ryder on tarjonnut minulle paikan. Te tietysti olette
tyytymätön."
"Lupasitteko mennä?"
"Kyllä. En luullut sen häiritsevän. Julkinen asiahan se on."
"Julkinen!" huudahti Montague. "Onpa tietenkin! Istua korkealla
kaikkien nähtävillä ja sanomalehtimiesten kuvattavana. Ja sitten ne
kertovat kuinka se viehättävä missisippiläinen leski oli Ryderin
seurassa, ja koko seurapiiri urkkii niitä kuvia ja vilkuttaa silmiään
ja tekee huomautuksia!"
"Te katselette kaikkea niin kyynilliseltä kannalta", väitti Lucy.
"Kuinka nyt voi välttää sitä että joukko tuijottaa ja lehdet ottavat
kuvia! Eihän silti voi luopua ajeluhuvista --"
"No, no!" sanoi Montague. "Olette liian järkevä puhuaksenne
tuollaista tosissanne. Jos haluatte ajella, niin ajelkaa. Mutta
kun joukko ihmisiä päättää tuhlata kymmenen parikymmentä tuhatta
kukin naamiaispukuihin ja vaunuihin, ja he ilmoittavat siitä koko
kaupungille ja lähtevät itseään näyttelemään, niin ei voi puhua
huviajelusta."
"Hm", sanoi Lucy epäröiden, "hauskaa kuulla."
"Hauskaa niille, jotka haluavat kuulla; ja jos nainen haluaa yleistä
mainetta, toimittaa itsestään uutisia lehtiin ja tekee itsestään
julkisuuden ihmisen, on se hänen asiansa. Mutta älköön sitten
uskotelko harrastavansa huviajelua kauniilla hevosilla, kuuntelevansa
musiikkia tai pitävänsä seuraa tuttavilleen. Seurapiirin naisella on
oikeus ilmoittaa itseään kuten politikolla tai pilleritehtailijalla,
vastustan vain lörpöttelyä, että muka rakastetaan yksityiselämää.
Esimerkiksi rva Winnie Duval kehuu, että hänen ihanteensa on paimenen
yksinkertainen elämä ja kukkien kasvatus, mutta itse asiassa on
hänellä albumi, johon hän kerää sanomalehtileikkaukset, ja jos kuluu
kolme viikkoakaan ilman että hänestä mainitaan, hermostuu hän."
Lucy puhkesi nauruun. "Olin eilen rva Robbie Wallingilla", sanoi hän,
"ja tämä puhui oopperayleisöstä ja sanoi menevänsä johonkin, missä ei
tarvitsisi nähdä niin paljon rumaa roskaväkeä."
"Niin", sanoi Montague. "Kyllä tiedän. Mutta ei ole mitään sen rouvan
hommissa aamusta iltaan, jota hän viitsisi tehdä muuta kuin sen ruman
roskaväen töllisteltäväksi." --
"Näytte olleen joka paikassa", sanoi Montague hetken kuluttua.
"Ah, luulen menestyväni", sanoi Lucy. "Onpa tämä ihanaa elämää.
En eläissäni ole nähnyt niin paljon kauniita hevosia ja loistavia
pukuja."
"Onpa se hauskaa", sanoi Montague. "Mutta edetkää hitaasti ja pitäkää
huolta siitä, että se kestää kauemmin. Kun siihen elämään tottuu,
tuntuu se sangen turhalta ja tyhmältä."
"Tänään olen kutsuttu Wymanille bridgeä pelaamaan, -- aatelkaas --
sunnuntai-iltana!"