"Tuomari Dupreen tytär", sanoi Montague.
"Hänen veljensä John Dupree oli radan ensi presidentti."
"Niinpä niin", sanoi eversti. "Muistan nyt tuomarin. Isänne sanoi,
että hän oli ottanut koko joukon osakkeita."
"Niin, hän oli radan päävoima."
"Ja kuka oli se toinen?" kysyi eversti vaivaten muistiaan. "Se joka
oli paljon teillä. --"
"Tarkotatteko hra Lee Gordonia?"
"Luulenpa että se oli hänen nimensä."
"Hän oli isäni orpana", sanoi Montague. "Hän pani rataan niin paljon
rahaa, että hänen perheensä on ollut köyhänä siitä pitäen."
"Se oli onneton yritys. Oli paha, ettei kukaan suurkapitalisti
ryhtynyt sitä kannattamaan."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi Montague. "Nyt olenkin esittänyt
asian eräälle."
"Niinkö?" sanoi eversti. "Ehkäpä minulle tehty tarjous tuleekin
sieltä. Kuka se on?"
"Jim Hegan", sanoi Montague.
"Vai niin", sanoi eversti. "Mutta voihan hän tehdä tarjouksensa
asiamiehen välityksellä."
Hetken kuluttua lisäsi hän: "Antakaa minulle korttinne. Ehkäpä
saan jonkun innostumaan siihen tuumaan. Minulla on ystäviä, jotka
luottavat Etelän tulevaisuuteen. Kuinka monta osaketta voitte hankkia
ja millä hinnalla?"
Montagne otti esille kynän ja paperia ja muististaan luetteli
Northern Missisippin osakkeenomistajat. Hän keskusteli pitkin ja
poikin asian uuden ystävänsä kanssa. Kun Montaguen tuttava saapui,
oli everstillä tiedossaan kaikki tosiasiat ja lupasi hän kirjottaa
pian.
Aterian jälkeen Montague meni ylös äitinsä luo. "Tapasin erään isän
vanhan tuttavan", sanoi hän.
"Kenet?"
"Eversti Colen", sanoi hän ja rouva Montagne oli oudoksissaan.
"Eversti Colen?" kertasi hän.
"Niin. Tässä on hänen korttinsa: Henry N. Cole, Seattle, Washington."
"En ole koskaan kuullut hänestä puhuttavan", sanoi rouva Montague.
"Ette kuullut!" huudahti Montague. "Hän on ollut meillä monasti ja
tunsi isän, serkku Leen ja Dupreen sekä kaikki."
Mutta rva Montague vain pudisti päätään. "On voinut käydä meillä,
mutta ei ole esitetty minulle." Montaguen mielestä oli tämä outoa,
mutta hän ei olisi sitä asiaa paljoakaan enää ajatellut, jollei
seuraavana aamuna olisi jotain tapahtunut. Hän tuli aikaisin
toimistoonsa työhön ja tapasi puhdistajanaisen, jota ei ennen ollut
huomannut. Tämä puhui hänelle.
"Anteeksi, herra", sanoi hän. "Minulla olisi teille asiaa."
"Mitä sitten?"
"Teitä vahditaan", sanoi vaimo.
"Mitä tarkotatte?"
"Eräs mies tuli tänne aikaisin ja tarjosi minulle rahaa, jos antaisin
hänelle paperikorinne paperit."
"Minun paperikorini?" Montague oli hämmästynyt.
"Niin, semmoista tapahtuu", sanoi nainen. "Me olemme köyhiä ja teemme
väliin sellaista, mutta te olette gentlemanni ja minä sanoin etten
tee sitä."
"Millainen mies se oli?"
"Tumma mies, kuin juutalainen. Hän palaa kai vielä."
Montague antoi naiselle setelin, tämä kiitti ja meni sankoineen,
luutineen.
"Herra Jumala!" huudahti Montague, kun oli päässyt pöytänsä ääreen.
Äkkiä iski hän polveensa kädellään. "Ja minä kerroin sille kaikki."
Hän muisteli puhelunsa sille vanhalle Seattlen miehelle ja oudosteli,
mitä hyötyä tälle mahtoi olla siitä. Ja hän ajatteli Jim Hegania.
Tämä oli pannut vakoojia hänen jälilleen. Kukaan muu ei tiennyt
Northern Missisippistä.
Jim Hegan! Ja Montague oli tavannut hänet vieraisilla -- rva de
Graffenriedin luona. He olivat tavanneet kuin herrasmiehet ja hän oli
puhunut tälle avoimesti. Ja Hegan oli pannut vakoojia hänen jälilleen!
Montague tarvitsi selityksiä ja kirjotti majuri Venablelle sekä
ilmoitti tulevansa miljoneeriklubiin päivällisille. Tämä vastasi heti
ja käski tulemaan, mutta ilmotti samalla, että oli sairas ja lääkärit
olivat kieltäneet häneltä lihan ja sienet. Aina tuntui Montaguesta
siltä, kuin ei voisi olla kirkkaamman purppuraisia kasvoja kuin
majurin ja tällä kertaa ne tuntuivat entistä kirkkaammilta. Hän
murisi ja kiroili hirveästi ja tarjoilijat olivat touhuissaan.
Montague odotti, kunnes hän oli saanut lasinsa kuivaa Martinia ja
ratkaissut ruokakysymyksen halunsa ja tohtorinsa tyydytykseksi.
Sitten vasta kertoi hän oudot kokemuksensa.
"Olen varma siitä, että te voitte tämän selittää", sanoi hän.
"Mutta mitä selittämistä siinä on?" kysyi majuri. "Se merkitsee vain
sitä, että Heganin mieltä kiinnittää teidän ratanne. Mitä muuta
haluaisitte?"
"Mutta hän vakoiluttaa minua?"
"Entäs sitten? Sitä tehdään joka päivä. Puolenkymmentä toimistoa on
sitä varten olemassa. Olkaa onnellinen, jos ne eivät ole kuunnelleet
teidän telefoonikeskustelujanne, jäljentäneet sähkösanomianne ja
tutkineet postianne."