"Tuttava?" sanoi majuri. "Loruja! Ei liikeasioissa ole tuttavia. Ja
sivumennen sanoen, Jim Hegan ei kai tiedä koko jutusta mitään. Joku
apulainen on saanut sen toimekseen ja muistaa hän sen taas kun saa
raportin. Joku apulainen on vain ollut vähän kömpelö, siinä koko
juttu."
"Mutta miksi urkitaan minun perheasioitanikin?"
"Tutkitaan tietysti, missä asemassa olette ja ja kuinka välttämätöntä
teidän on myydä osakkeenne. Hän tietysti tahtoo osakkeet
viidenkymmenen prosentin alennuksella. Olette onnellinen, jos ei
pankkinne sano irti jotain lainoja."
Majuri katseli Montaguea hymyillen hänen naiivisuudelleen. "Missä
sanoitte radan olevan. Missisippissä?"
"Niin", sanoi Montague.
"Ihmettelenpä sitä", sanoi toinen. "Enpä luule, että Jim Hegan on
sen takana ollenkaan. Kukaan ei saisi häntä kiinnittämään huomiotaan
Etelän rautateihin. Hän on kai maininnut asian jollekin toiselle.
Mitä sillä radalla on virkaa?"
"Ajattelimme jatkaa sitä", sanoi Montague.
"Tarvittaisiin vain miljoona, pari, jotta päästäisiin Missisippi
Teräsyhtiön päätehtaille."
"Missisippi Teräs!" huudahti majuri.
"Niin."
"Herra Jumala!"
"Mikäs on?"
"Miksi veitte sellaisen asian Jim Heganille?"
"Kun oli tuttu."
"Mutta ei sillä perusteella asioihin ruveta. Pitää kääntyä oikean
väen puoleen. Jos Jim Hegan saisi tahtonsa toteuttaa, pyyhkäisisi hän
Missisippi Teräsyhtiön Yhdysvaltain kartalta."
"Mitä tarkotatte?"
"Ettekö tiedä?" sanoi Majuri, "että Missisippi Teräsyhtiö on
Terästrustin pääkilpailija? Ja Dan Waterman on tämän järjestänyt ja
vahtii sitä yhä."
"Mutta mitä se kuuluu Heganiin?"
"Sitä vaan, että Hegan toimii kaikessa Watermanin mukaan."
Montague katseli nyreissään. "Ymmärrän", sanoi hän.
"Hyvä ystävä", sanoi majuri. "Miksette kysynyt minulta? Olisitte
mennyt Missisippi Teräsyhtiön miesten luo? Ja hiljaa olisi ollut
mentävä päämiesten luo. Teillä voi olla hyvä esitys, joka ehkä on
jäänyt huomaamatta. Mitä sanoitte maanmittauksesta?"
Montague kertoi jutun. Majuri jatkoi:
"Ymmärrättekö nyt, että Terästrustin herrat ovat sotkeneet tuumanne."
"Mitä tarkotatte?"
"Lahjoivat sen maanmittarin. Ja ovat kai siitä pitäin pitäneet
rataanne vallassaan."
"Mutta se on mahdotonta. Niillä ei ole siellä mitään tekemistä."
"Mistä te tiedätte?"
"Tunnen presidentin. Hän on vanha perheystävä."
"Kyllä, mutta jos teillä on kiinnitysvelka?"
"Mutta mikseivät ne osta sitä?"
Toinen neuvoi: "Ettekö ole kuullut Wymanin lausetta: Miksi ostaisin
osakkeet, kun voin ostaa johtajat."
"Tuo väki teitäkin vakoilee", jatkoi hän hetken kuluttua. "He
ajattelevat, että ehkä on kyseessä joku liike vastapuolelta ja he
tahtovat tehdä sen tyhjäksi."
"Kuka omistaa Missisippi Teräsyhtiön?" kysyi Montague.
"En tiedä. Epäilen, että Wyman on sen takana jotenkin. Ettekö
huomannut äskettäin, että hänen kolmen ylimaanratansa kiskot on
tilattu Missisippi Teräsyhtiöltä?"
"Kyllä!"
"Katsokaa nyt", nauroi majuri. "Te olette hypännyt keskelle
sammakkolampea ja Herra tiesi, mikä meteli siitä tulee. Ajatelkaas,
Terästrustin pääoma on kirjoitettu kolminkertaiseksi. Tullin takia
voi se myydä tuotteensa tässä maassa viidenkymmenen prosentin
korotukselle sen ulkomaahinnoista, ja kuitenkin se alentaa
voitto-osinkoja. Sen yleisosakkeet ovat kymmenessä. Se alentaa
kustannuksia kaikin tavoin ja myy huonoa tavaraa. Ja nyt tulee
Wyman, ainoa mies, joka Wall kadulla uskaltaa puida nyrkkiään Dan
Watermanille, ja ilmottaa sanomalehdissä, että huonot kiskot ovat
olleet syynä viimeaikaisiin rautatieonnettomuuksiin. Ja hän antaa
tilaukset Missisippi Teräsyhtiölle, joka myy alle Trustin hintain.
Yhtiöllä on liikojakin tilauksia ja sen laitokset käynnissä yötä
päivää. Ja sitten tulee vilpitön nuorukainen ja tahtoo tuoda
ratapahasen yhtiön takapihalle ja vie ehdotuksensa Jim Heganille!"
Majuri sai naurukohtauksen, joka vapisutti hänen punertavaa
naamatauluaan ja Montague oli nöyryytetty.
"Mitä nyt olisi tehtävä?" kysyi hän.
"En tiedä", sanoi majuri, "paitsi että pidätte osakkeistanne kiinni.
Ehkäpä, jos puhutte osakkeistanne ääneen, Teräsherrat ostavat ne
täydestä hinnasta."
"Säikäytin niitä ainakin", nauroi Montague. "Lyönpä vetoa", sanoi
toinen, "että jonkun konttorissa alakaupungilla on ollut hoppua.
Täällä käy eräs, joka tietänee siitä. Will Roberts."
Ja majuri katseli pitkin ruokasalia. "Tuossa hän tuleekin", sanoi hän.
Salin toiseen päähän oli ilmestynyt pitkä, tummatukkainen mies,
tarkan näköinen ja joustava-askeleinen. "Roberts Vaitelias", sanoi
majuri. "Yritetäänpäs". Ja kun mies kulki ohi, huusi hän. "HaIlo!
Roberts, mihin matka? Tässä esitän ystäväni hra Allan Montaguen."
"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Kuinka voitte, Venable?"
"Ei huonommin voisi olla", sanoi majuri. "Miten ovat asiat Kadulla?"
"Hiljaiset markkinat", sanoi Roberts. "Pelkään pahaa. Liian monet
tekevät paljon rahaa."
Majuri nauroi. "Hauska lause miehen suussa, joka on tehnyt
kuusikymmentä miljoonaa viime kymmenenä vuotena."
"Hän ei näyttänyt kuulleen minusta mitään", sanoi Montague.
"Usko siihen", sanoi majuri. "Hän on tänä iltana voinut olla
neuvottelemassa kurkkumme katkasemisesta, mutta ei silti räpäytä
silmäänsäkään. Hän on terästä."
Hän pysähtyi ja jatkoi taas: "Olette lukenut siitä isosta iskusta?
Roberts sen suunnitteli. Hänestä tuli silloin maan vihatuin mies.
Lehdet ja politikot raivosivat. Mutta hän seisoi kannallaan -- oli
päättänyt voittaa tai kuolla. Muuan anarkisti tuli hänen konttoriinsa
ja ampui häntä kahdesti; mutta hän iski tämän maahan miltei
kuoliaaksi ja jatkoi peliään tautivuoteelta ja oli kahden viikon
päästä taas konttorissaan."
Ja nyt aukenivat majurin juttutuvan ovet. Hän kertoi Montaguelle
teräskuninkaista ja heidän vihaamistaan miehistä ja rakastamistaan
naisista ja heidän liikkeittensä ja elämänsä salaisuuksista. William
H. Roberts oli alkanut erään suuren teräsherran palveluksessa ja
kääntynyt sitten tämän henkiviholliseksi, ja nyt hän riiteli pois
tämän mainetta. Jos näet tämä rakensi kirjaston, rakensi Roberts
kaksi. Kilpailija rakensi suuren konttoritalon. Roberts osti maan
sen ympäriltä ja rakennutti puolentusinaa pilvenpiirtäjiä, jotka
sulkivat siltä valon. Ja yötä päivää "Roberts Vaitelias" suunnitteli
ja vehkeili ja kerran oli hän oleva Terästrustin herra ja kilpailija
tai ei mitään.
"Eläviä poikia tuo teräs-väki", sanoi majuri nauraen. "Pitäkää silmät
auki, kun olette niiden kanssa asioissa."
"Mitä neuvoisitte minua tekemään?" kysyi Montague hymyillen. "Panenko
salapoliisit liikkeelle?"
"Miksei?" sanoi majuri vakavasti. "Voisihan ottaa selville, kuka
lähetti majuri Colen luoksenne. Ja voisi myös tutkia, kuinka
kiihkeästi he tarvitsevat rataanne ja maksattaa sen mukaan."
"Ei se olisi juuri minun tapaistani."
"On aika oppia", sanoi majuri. "Voin auttaa alulle. Tunnen
salapoliisin, johon voitte luottaa. Ei hän ainakaan ole minua
pettänyt."
Montague istui mietteissään. "Sanoitteko että he kuuntelevat toisten
telefoonipuheluja?"
"Niin sanoin."
"Ja voivatko ne sen tehdä!"
"Sanon että kahdella ja puolella sadalla hankin teille
pikakirjoitusselostuksen siitä, mitä puhutte kenen kanssa tahansa
vuorokauden kuluessa."
"Tuo kuuluu uskomattomalta. Kuka sen tekee?"
"Lankaurkkijat. Vaarallista työtä, mutta hyvä palkka. Eräs tuttavani
oli kerran liikehommissa, jotka koskivat telefooniyhtiötä ja hän
muutti lankansa toiseen osastoon ja hän suoritti asian loppuun,
ennenkuin toisella puolen aavistettiin mitään."
"Entä posti?"
"Posti! Se on helppo juttu. Vuorokauden voi aina toisen postia
viivyttää ja valokuvata kirjeet. Postiin pantavat kirjeet voi myös
kopioida, jollei ole hyvin varuillaan. Vakooja pistää kirjeenne
päälle vain sinisen tai keltasen kirjeen ja postiväki huomaa sen."
"Mutta senhän silloin tietää hyvin moni!"
"Eipä suinkaan. Se on erikoinen ala postissa. Aina on valtion
salapoliiseja vahtimassa rikollisia. Niistä voi jonkun lahjoa ja
saada rikollisensa epäiltyjen listalle."
Majuri hymyili. Häntä huvitti sanomattomasti Montaguen ällistys, kun
hän kertoili esimerkkejä suurkaupungin turmeluksista.
"Tapahtuu sitä oudompaakin," sanoi hän. "Voisin esittää
teille tässä huoneessa paraikaa olevan miehen, joka taistelee
laivarakennushuijausta vastaan ja sai käsiinsä tärkeitä papereita.
Ja hän istui vieressä, kun konttoristinsa ottivat niistä
kolmekymmentäkin kopiota. Ja hän pani alkuperäiset paperit ja
kolmekymmentä yksi kopiota yhtä moneen kaupungin talletusholviin ja
otti yhden kotiinsa laukussa. Ja sinä yönä tuli murtovarkaita, jotka
veivät sen laukun. Seuraavana päivänä kirjotti hän niille, joita
vastaan taisteli: Olisin tänään lähettänyt teille kopion hallussani
olevista papereista, mutta koska ne jo ovat teillä, esitän suoran
vaatimukseni? Siinä kaikki, sovinto maksoi miljoonan pari."
Majuri pysähtyi ja katseli pitkin ruokasalia. "Tuossa on Dick
Sanderson," sanoi hän osottaen ketterää sileäposkista nuorta miestä.
"Hän edustaa New Jersey Southern rataa. Eräänä päivänä sanoi hänelle
muuan lakimies päivällisillä: Huomenna esitän erään osakkeen
omistajan jutun yhtiötänne vastaan. Hän selitti mitä se koski. Eikä
Sanderson sanonut mitään, vaan meni telefooniin ja ilmoitti asian
Trentoniin. Ja seuraavana päivänä lainlaatijakunnan molemmat huoneet
hyväksyivät lain, joka teki jutun mitättömäksi. Sen tempun uhri on
nyt New-Yorkin kuvernöörinä, ja jos tapaatte hänet, voitte kysyä."
Hetken vaitiolon jälkeen sanoi majuri äkkiä: "Sivumennen sanoen,
tehän olette tuottaneet tänne kauniin lesken Missisipistä -- rva
Taylor lienee hänen nimensä?"
"Niin on", sanoi Montague.
"Kuulin Stanley Ryderin jo ihastuneen häneen."