Muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen odotteli Montague erästä
tuttavaa, jonka oli määrä tulla päivälliselle hänen hotelliinsa. Hän
istui sen eteisessä lukien lehteä ja huomasi käytävällä kävelevän
vanhan herran, jolla oli pukinparta ja punakka pinta. Heidän
katseensa sattuivat yhteen.
Herra tuli hämmästyneen näköisenä hänen luokseen sanoen: "Anteeksi,
mutta ettekö ole Allan Montague?"
"Olen kyllä", sanoi Montague ällistyen.
"Ette tunne minua?"
"Täytyy myöntää etten."
"Olen eversti Cole."
Mutta Montague vain rypisti kulmiaan. "Eversti Cole?" kertasi hän.
"Olitte silloin liian nuori muistaaksenne minua", sanoi tuo vieras.
"Olen ollut teillä useita kertoja. Kuuluin isänne prikaatiin."
"Niinkö!" huudahti Montague. "Pyydän anteeksi."
"Eipä siitä puhetta", sanoi eversti istuutuen hänen viereensä. "Olipa
kumma, että tunsin teidät. Miten voi veljenne? Onko hän New Yorkissa?"
"On."
"Entä äitinne? Hän on kai elossa?"
"Kyllä, asumme tässä hotellissa."
"Erittäin hauskaa. En luullut täällä olevan ketään tuttavaa?"
"Olette täällä käymässä?"
"Länneltä", sanoi eversti.
"Kuinka omituisia sattumia niitä on", jatkoi hän hetken kuluttua.
"Ajattelin isäänne juuri tänään. Joku ehdotti, että myisin joitakuita
osakkeita -- Northern Missisippi'n."
"Tarkotatteko totta?" kysyi kavahtaen Montague.
"Totta. Isänne sai minut ostamaan muutamia silloin entisaikoina. Olin
jo unohtanut ne."
Montague hymyili.
"Kun olette saanut osakkeet kaupaksi", sanoi hän, "niin voitte
ilmoittaa ostajan minulle. Tiedän muitakin myytäviä."
"Kernaasti", sanoi eversti, "mutta pelkäänpä, ettei nyt osteta
paljon. En muista saaneeni osinkojani."
Taas vaiettiin. "Omituinen yhteensattuma tosiaankin", sanoi toinen.
"Minäkin olen ajatellut sitä rautatietä. Ystäväni rouva Taylor on
juuri tullut New Orleansista. Hänen nimensä oli ennen Lucy Dupree."