Lucy halusi tulla Montaguen konttoriin puhumaan raha-asioistaan,
mutta tämä haluten säästää häneltä vaivat pistäytyi itse hänen
luokseen seuraavana aamuna. Hän sai nähdä kaikki paperit; isän
testamentin omaisuusluetteloineen ja hra Holmes'in tilit ja hänen
New Orleansissa olevan omaisuutensa korkolistan. Kuten Montague oli
otaksunut, ei Lucyn asioita oltu hoidettu hyvin ja hän teki paljon
kysymyksiä. Siellä oli koko joukko tilain ja talojen kiinnityksiä,
mutta Lucyn omia omaisuuksia oli myös kiinnitetty. Oli vähän
tunnettujen teollisuuslaitosten osakkeita, ja vihdoin viisi tuhatta
Northern Missisippi rautatieosaketta.
"Tämän te toki tunnette", sanoi Lucy. "Oletteko myynyt omat
osakkeenne?"
"En", sanoi Montague, "isä toivoi, että pitäisin sopimuksen niin
kauan kuin toisetkin."
"Mutta minähän voin vapaasti myydä omani?"
"Kyllä minäkin kehottaisin myymään, mutta ei ole nyt helppo löytää
ostajia", sanoi Montague.
Northern Missisippi oli rata, jonka mukana Montaguen voi sanoa
kasvaneen, siitä oli aina puhuttu kummassakin perheessä. Se kulki
Atkinista Opalaan, n. 50 eng. penikulmaa yhtyen viimemainitussa
paikassa valtion päälinjaan. Sen oli tuomari Dupree suunnitellut
avatakseen liike-elämälle maankulman, jonka tulevaisuuteen luotti.
Sen rakentamiseen oli ryhdytty aikana, jolloin tyytymättömyys Wall
kadun huijauksiin oli suuri niillä mailla ja Dupree oli koonnut
muutamia miljoonia omasta tuttavapiiristään lisäten puolen miljoonaa
itse ja oli sen perustajain kesken sellainen kunniasopimus, ettei
pyydetä apua Pohjoisen kapitalisteilta eikä sen osakkeita panna
myytäviksi Pörssiin. Ensi presidentti oli ollut Lucyn setä ja
nykyinen oli vanha perheystävä.
Mutta se maakuntalaisylpeys, joka oli pääoman koonnut, ei voinut
luoda liikennettä. Tuomari Dupreen kuvittelemia kaupungeita ei
kohonnutkaan eikä pikku rata pysynyt kehityksessä aikansa tasalla.
Viime vuosikymmeninä oli sen omaisuus alennut arvossa eikä Montague
ollut moneen vuoteen saanut korkoja viidenkymmenen tuhannen dollarin
osakkeille, joista hänen isänsä oli maksanut täyden arvon.
Puhellessaan tästä muisti hän, että kymmenkunta vuotta sitten oli
ollut puhetta radan jatkamisesta Atkinista edelleen Missisippi
Teräsyhtiön laitoksille sekä avata näin liiketie Lännelle. Missisippi
Teräsyhtiö omisti maan puolesta tusinasta suuresta levy- ja
kiskovalssilaitoksesta yhden ja Northern Missisippin omistajia oli
kauan kiusannut ajatus saada kuljettaakseen osan tuon laitoksen
laajasta tuotannosta.
He olivat suorittaneet maanmittaustyöt ja teettäneet kustannusarvion.
Montague tiesi sen, hän kun oli Lucyn nyt Californiassa olevan veljen
kanssa metsästysretkellä pitänyt leiriä maanmittarien lähellä. Tuon
ehdotetun ratajatkon oli määrä kulkea yli Talulan soiden ja siinä
kohdin syntyi epävarmuutta. Useita linjoja oli ehdolla ja Montague
muisti, kuinka leirinuotion äärellä istuttaessa eräänä yönä muuan
nuoremmista maanmittareista oli väittänyt, että ylimittari oli
pätemätön toimeensa ja hylkäsi kaikki hyvät ehdotukset.
Montague oli kertonut tämän isälleen, mutta ei tiennyt, oliko tämä
koskaan ottanut asiasta selkoa. Sen hän vain tiesi, että kun asia
esitettiin osakkeenomistajien kokoukselle, havaittiin mahdottomaksi
hankkia niin paljon rahaa kokoon. Äänestyksellä hylättiin ehdotus,
että käännyttäisiin Missisippi Teräsyhtiön puoleen, se kun oli Wall
kadun miesten käsissä; eivätkä olleet tuomari Dupree eikä kenraali
Montague vielä huomanneet pikku ratansa toivottomuutta.
Kaikesta tästä oli puhuttu Lucyn ja Montaguen kesken ja tämä selitti,
ettei enää ollut syytä pitää osakkeita; tai jos tuon laajennustuuman
kautta saataisiin uusia kapitalisteja kiinnitetyiksi yhtiöön, voisi
sopia heidän kanssaan tai myydä pois kokonaan. Montague lupasi ottaa
asiasta selkoa.
Lähdettyään muistikin hän Jim Hegan'in. "Käykää katsomassa", oli
tämä sanonut. Northern Missisippi oli tietysti pikkuseikka Heganin
laiselle miehelle, mutta kuka tiesi, mitä uusia suunnitelmia hän
voisi siihen yhdistää. Montague oli kuullut huhuja, että hän oli
myynyt osuutensa parissa suuressa yhtiössä.
Hän meni Heganin konttoriin, joka oli suuren henkivakuutusyhtiön
talossa alakaupungilla. Hän kulki marmorikäytäväin ja valtavain
pronssiporttien kautta ohi komeasti puetun vartijan sekä puhutteli
erästä isoa miestä, joka kohteli häntä kuin juoksupoikaa.
"Onko hra Hegan tavattavissa?"
"Paikkaako haette?"
"En juuri", hän otti esille korttinsa; "tahtoisitteko lähettää tämän
hänelle."
"Olette tuttava?"
"Olen."
Toinen ei tehnyt mitään nähtäviä merkkiä, mutta samassa tuli nuori
konttoristi siihen. "Voitteko ehkä ilmoittaa asianne laadun?" hän
sanoi.
"Haluan tavata hänet persoonallisesti", sanoi hän hieman ärtyisästi.
"Olkaa hyvä ja toimittakaa tämä hänelle; se riittää."
Hän sai alistua sihteerin pikaiseen silmäystarkastukseen ja ihmetteli
hän, oliko hänen uusi kevättakkinsa tämän mielestä kyllin muodikas
niin suuren miehen tuttaville. Vihdoin mies katosi kortti mukanaan ja
tuli heti takaisin mielistelevästi hymyillen. Hän opasti Montaguen
korkeaan konttoriin, jonka suuriin nojatuoleihin olisi sopinut useita
henkilöitä kuhunkin. Seinällä oli mantereen kartta, jonka yli Jim
Heganin rata punanauhoina kulki. Siellä olivat myös tämän itsensä
ampumain piisonin ja peuran päät.
Montaguen tarvitsi odottaa vain parisen minuuttia ja sitten
johdettiin hänet huonerivien lomitse johtajan kaikkein pyhimpään. Se
oli yksinkertainen, mutta tarkotuksellisesti vaikuttava, ja Jim Hegan
istui mahonkipöydän ääressä, jolla ei ollut palaakaan paperia.
Hän nousi kumartaen pitkää runkoaan. "Mitä kuuluu Montague?" sanoi
hän kättä puristaen, sitten istuutui hän tuoliinsa, kunnes päänsä
sattui selkänojaan, rypisti kulmiaan ja katsoi toiseen.
Viime kerralla olivat he puhelleet hevosista ja Texasin
entispäivistä, mutta Montague muisti, että se oli ollut iltatarinaa.
"Tulen liikeasioissa, hra Hegan," sanoi hän, "ja koetan esittää asian
lyhyesti."
"Mikä menettelytapa anteeksi annettakoon", oli hymyilevä vastaus.
"Haluaisin kiinnittää huomionne Northern Missisippiin."
"Northern Missisippi?" sanoi Hegan otsaansa rypistäen. "En ole
kuullut siitä puhuttavan."
"Enpä luule monenkaan siitä tietävän", sanoi Montague ryhtyen
selittämään radan vaiheita.
"Minulla on viisi sataa osaketta", sanoi hän, "mutta ne ovat olleet
perheen hallussa kauan ja annan niiden kernaasti olla siellä. En tee
tätä ehdotusta omasta puolestani, vaan erään, jonka asioita hoidan,
ja jolla on viisituhatta osaketta. Minulla on mukana viime vuosien
raportit ja muita tietoja radasta -- Ajattelin että te voisitte
jatkaa sen Missisippi Teräsyhtiön tehtaille."
"Missisippi Teräsyhtiö!" huudahti Hegan. Hän tunsi ilmeisesti sen.
"Kuinka kauan siitä on kun tuo tuuma oli vireillä?" kysyi hän ja
Montague kertoi mitä tiesi.
"Tuo kuulostaa omituiselta", sanoi Hegan ajatuksissaan. "Otanpa
siitä selkoa. Omat suunnitelmani eivät kyllä kohdistu sinne päin,
mutta ehkä löydän jonkun toisen. Tiedättekö, mitähän niistä
viidestätuhannesta osakkeesta vaaditaan?"
"Asia on minun hallussani. Sain sen vasta tänä aamuna ja
minunkin on tutkittava radan tilaa. Ehdotan, että hän tyytyisi
seitsemäänkymmeneen viiteen prosenttiin."
"Siitä voimme puhua myöhemmin", sanoi Hegan, "jos voin löytää sopivan
henkilön". Ja Montague sanoi hyvästit sekä lähti.
Illalla poikkesi hän kotia mennessään kertomaan Lucylle. "Pian saamme
kuulla", sanoi hän. "En luule Heganin kauan miettivän."
"Minä rukoilen sen puolesta", sanoi Lucy nauraen sekä lisäsi: "Tapaan
kai teidät Harveyllä perjantaina?"
"En olisi vapaa ennen lauantai-iltaa", sanoi hän. "Eräs juttu vaatii
aikani tarkkaan. Mutta koetan päästä Siegfried Harveylle; hänen
kanssaan voi tulla toimeen."
"Sanovat, että hän harrastaa hevosia", sanoi Lucy.
"Hänellä on mainio talli."
"Olipa Ollien puolelta hyvin tehty tuoda minut heti näin
keskuspaikkoihin. Mihin luulette minun huomena menevän?"
"En aavista?"
"Minut on kutsuttu hra Watermannin taulugalleriaan."
"Dan Watermanin!" huudahti mies. "Miten se kävi?"
"Rva Aldenin veli toimitti kutsun. Ettekö tekin haluaisi tulla?"
"Olen oikeudessa koko päivän", sanoi Montague. "Mutta haluaisin
kyllä nähdä tuon kokoelman. Se on kuulemma ihmeellinen -- ukko on
kuluttanut siihen kaiken loma-aikansa. Se kuuluu maksavan satumaisia
summia -- vähintäin neljä, viisi miljoonaa."
"Mutta miksi hän sitten kätkee sen atelieriin sinne Hudsonin
varrelle?" huudahti Lucy.
Toinen kohautti olkapäitään. "Huvikseen vain. Ei hän ole koonnut sitä
kansan hyväksi."
"En voi valittaa, kun itse saan sen nähdä," sanoi Lucy. "Täällä on
niin paljon nähtävää, että siihen menee vuosi."
"Väsytte, ennen kuin olette puoliakaan nähnyt, kuten kaikki muutkin."
"Tunnetteko hra Watermannin?"
"Olen kerran tavannut hänet, nähnyt useastikin." Ja Montague kertoi
kohtauksen miljoneeriklubissa, jossa oli nähnyt tuon Wall-kadun
Kroisoksen "pikku miljoneerien" hartaan piirin ympäröimänä.
"Toivon etten tapaisi häntä", sanoi Lucy. "Pelästyisin kuoliaaksi."
"Sanotaan että hän voi olla miellyttävä kun tahtoo. Naiset ovat
ihastuneet häneen."
Lauantai-iltapäivällä kun Montague meni Harveyn Long Islandilla
olevaan kotiin, oli hänen veljensä lautalla vastassa.
"Allan", kysyi hän heti, "tiesitkö että Lucy tuli tänne Stanley
Ryderin seurassa?"
"En; mitä ihmettä!" huudahti Montague. "Onko Ryder täällä?"
"Hän kutsutti itsensä", vastasi Oliver. "Ja ainoa selitys on Lucy,
jonka hän toi automobiilissaan."
Montague oli hämmästynyt. "Hän ei ole koskaan viitannut sitä
minulle", sanoi hän.
"Hitto vieköön!" huudahti Oliver, "mahtaakohan se pyydystää Lucya."
Montague seisoi hetken ajatuksissaan. "Enpä luule hänen siitä mitään
hyötyvän; Lucy tietää liian paljon."
"Lucy ei ole koskaan tavannut Stanley Ryderin tapaista miestä!"
selitti Oliver. "Tämä on koko ikänsä jahdannut naisia, eikä Lucy sovi
hänelle yhtään."
"Mitä tiedät hänestä?" kysyi Montague.
"Mitäpä minä hänestä tiedän!" huudahti toinen. "Hän oli kerran
rakkaussuhteissa Betty Wymanin kanssa."
"Herra jumala!" huudahti Montague.
"Niin", sanoi Oliver.
"Betty kertoi siitä minulle. Sillä miehellä on velhon keinot. Hän on
lukenut 'uusia aatteita' ja puhuu kaihoisasta sielustaan ja jokainen
nainen, jonka hän tapaa, on sen ikävöimisen esine. Ja sitten on hän
vapaa-ajattelija ja puhuu vapaudesta ja naisten oikeuksista. Hän
seuloo siveyssääntöjä sinne ja tänne, kunnes toinen uskoo, että
naisen jaloin tehtävä on olla naineen miehen rakastajatar."
Montague ei voinut pidättää hymyä.
"Olen kuullut sinunkin niitä siveyssääntöjä seuloilevan", hän sanoi.
"Kyllä kai", sanoi Oliver. "Mutta nyt on kysymyksessä Lucy ja jonkun
olisi puhuttava hänelle Stanley Ryderistä."
"Minä puhun", sanoi Montague.
Tullessaan päivälliselle löysi hän Lucyn kirjaston leponurkasta. Tämä
oli täynnä kaikkia niitä ihmeitä, mitä oli nähnyt Dan Watermanin
taidegalleriassa. "Allan", huudahti hän, "kuulkaa, minä tapasin
hänet."
"Mitä sanotte!"
"Hän oli siellä koko iltapäivän!" selitti Lucy.
"Ja hän oli niin kiltti minulle."
"Ei ollut siis niin kauhea kuin pelkäsitte?"
"Hän oli ihan hurmaava", sanoi Lucy. "Hän näytti minulle koko
kokoelman ja kertoi eri taulujen historian ja kuinka oli ne saanut.
En ole eläissäni sellaista kuullut."
"Hän osaa olla mieltäkiinnittävä kun tahtoo", sanoi Montague.
"Hän on ihmeteltävä!" sanoi Lucy. "Kun katsoo hänen kumaraista
varttansa ja vanhoja kurttuisia haukankasvoja sekä valkohapsia,
luulee hänen olevan ikälopullaan -- Mutta kun hän puhuu -- en
ihmettele että häntä totellaan."
"Häntä totellaan!" sanoi Montague. "Ei epäilystä siitä. Ei ole
Wall-kadulla sellaista, joka kestäisi kahtakymmentä neljää tuntia,
jos Dan Waterman tosissaan kävisi hänen kimppuunsa."
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Lucy.
"Onko hän niin hirveän rikas?"
"Ei sitä aiheuta se raha, minkä hän omistaa," sanoi Montague, "vaan
se mitä hän hallitsee. Hän on pankkien herra -- eikä kukaan ota
askeltakaan Wall-kadulla hänen tietämättään, jos hän niin tahtoo. Ja
hän voi murtaa miehen luoton; hän voi sanottaa irti kaikki lainat.
Hän voi häiläyttää markkinatkin musertaakseen jonkun. Ja ajatelkaas
hänen valtaansa Washingtonissa! Hän käytti valtiorahastoa kuin olisi
se hänen haarakonttoorinsa."
"Sepä tuntuu pelottavalta", sanoi Lucy. "Tuo vanha mies --
yhdeksännelläkymmenellä! Olen kuitenkin iloinen, että sain tavata
hänet."
Hän vaikeni nähdessään ovessa Stanley Ryderin, joka ilmeisesti
etsi häntä. Ryder vei Lucyn pöytään ja kun Montague tuon tuostakin
katsahti heihin päin, näki hän hänen kokonaan kiinnittävän tämän
huomion. Aterian jälkeen he vetäytyivät musiikkihuoneeseen ja Ryder
soitti joitakin Chopinin nocturnoja. Soittaessaan ei hän hellittänyt
katsettaan Lucysta. "Minä sanon", muistutti Betty Wyman Montaguen
kuultavilla, "että se tapa millä Ryder leikkii rakkautta pianon
avulla, on suorastaan säädytön."
Montague hylkäsi useita korttipelipyyntöjä ja laittautui Lucyn
rinnalle koko illaksi. Ja kun Stanley Ryder vihdoin harmissaan oli
mennyt tupakkahuoneeseen, sanoi hän: "Lucy, minun täytyy puhua teille
tästä."
"En tiedä, haluanko teidän puhuvan, Allan", sanoi hän yrittäen
hymyillä.
"Mutta teidän täytyy kuulla", sanoi Montague. "Tiedättekö, millaisen
miehen kanssa te oikeastaan olette tekemisissä, ja mitä ihmiset
hänestä ajattelevat?"
Lucy istui vaieten sekä purren hermostuneesti huuliaan, kun Montague
kertoi niin selvästi kuin voi, millainen Ryderin maine oli. Hän voi
vain vastata: "Hän on niin intresantti mies."
"Sellaisia on monta", sanoi Montague, "mutta niitä ette tapaa, jos
saatte ihmiset puhumaan noin itsestänne."
Lucy puristi kätensä yhteen. "Allan", huudahti hän, "koitin
parastani, ettei hän tulisi tänne. Olette oikeassa. Teen mitä
tahdotte; en ole enää missään tekemisissä hänen kanssaan. Saatte
nähdä! Oli hänen oma syynsä, että tuli tänne ja saa hän nyt pitää
seuraa jollekin toiselle."
"Tahtoisin että sanoisitte sen hänelle suoraan, Lucy. Vaikka hän
suuttuukin. Antakaa ymmärtää -- kerta kaikkiaan."
"Teen sen", selitti Lucy.
Ja Montague arveli hänen tehneen niin, koska Ryder loppuillan piti
seuraa kaikille. Puolenyön aikana näki Montague Gotham Trustin
isännän kirjastossa selittävän erokysymystä. "Avioliitto on synti,
josta kirkko ei anna synninpäästöä", julisti Stanley Ryder.