"Olenpa oikein utelias", sanoi Reggie Mann, "saadakseni tavata tuon
Lucy Dupreen".
"Kuka puhui teille hänestä?" kysyi Allan Montague.
"Ollie on puhunut kaikille hänestä," sanoi Reggie. "Ihan ihmeellisiä
juttuja. Mutta pelkäänpä hänen liioitelleen."
"Ihmiset näyttävät saavan halun liioitella," sanoi Montague, "kun he
puhuvat Lucysta".
"Minun täytyy pian saada tavata hänet", sanoi Reggie.
Allan Montague katsoi häntä hymyillen. Ei ollut mitään ulkonaisen
kiihkon merkkejä Reggiessä. Hän oli tullut noutamaan Alicea kirkkoon
ja oli hän erittäin huolellisesti puettu sekä tuoksui hajuvedeltä,
napinlävessä komea kämmekkä. Montague nojautui nahkatuoliinsa
syvälle ja hymyili ajatellessaan, että Reggie piti Lucya jonain
uutena kukkalajina, jonka rinnalla sopi herättää huomiota avenueta
käveltäessä.
"Onko hän iso vai pieni?" kysyi Reggie.
"Teidän kokoanne", sanoi Montague - toinen oli hyvin pieni.
Alice astui samassa huoneeseen uudessa kevätpuvussa. Reggie hypähti
seisaalleen ja tervehti touhukkaasti. Kysyi sitten:
"Tunnetteko tekin hänet?"
"Kenet? Lucyn? Hän oli koulutoverini."
"Tuomari Dupreen tila oli naapurissamme", sanoi Montague. "Olemme
kasvaneet yhdessä."
"Miltei joka päivä tavattiin, kunnes hän meni naimisiin," sanoi
Alice. "Hän meni seitsemäntoista ikäisenä paljon vanhemmalle miehelle."
"Sen jälkeen emme ole häntä nähneet", lisäsi toinen. "Hän on elänyt
New Orleansissa."
"Ja on vasta kahdenkymmenen kahden ikäinen", huudahti Reggie. "Lesken
viisaus ja tytön sulo!" Hän teki kädellään ihailevan liikkeen.
"Onko hänellä rahaa", kysyi hän sitten.
"New Orleansin oloihin nähden riittävästi; miten käynee New Yorkissa?"
"Kyllä täällä on rahaa", sanoi hän mietteissään.
Hän vei Alicen kirkkoon ja Montague jäi Lucy Dupreen nimen
herättämiin muisteloihin.
Allan Montague oli ollut Lucyyn rakastunut puolenkymmentä
kertaa, alkaen lapsuusajasta tytön avioliittoon asti. Tämä oli
kreolityyppinen kaunotar, tukka korpinmusta ja iho loistava; ja
Allanin muistossa elivät alati nuo iloiset kasvot, joiden eloisilla
piirteillä kyyneleet ja nauru vaihtuivat kuin huhtikuun ilma.
Lucy oli hento olento, kuten hän oli sanonut, mutta voimaa täynnä.
Hän oli ollut hiljaisen talon elämä ja kaikki hänelle antautuivat.
Allan muisti kerran nähneensä juhlallisen ylituomarin kontallaan
maassa Alice selässään.
Hän oli näyttelijättäreksi syntynyt, sanoivat kaikki. Neljän vanhana
saattoi hän nukkumisaikanaan lojua hereillä kertoillen itselleen
surullisia kohtauksia ja itkien niitä. Pian löysi hän arkuista
äitinsä pukuja niiltä ajoilta, jolloin tämä oli ollut vanhan
plantaashiherrapiirin kaunotar, ja sitten pani hän toimeen kuvaelmia
esiintyen itämaisena prinsessana tai Yön kuningattarena.
Tytön äiti oli kuollut hänen pienenä ollessaan ja isä oli ollut
hänen ainoa toverinsa. Tuomari Dupree oli naapuruston rikkaita ja
tuhlasi kaikkea tyttärelleen, mutta ihmiset sanoivat, että tämä
kasvoi ilman äidin hoitoa ja oli saava siitä kärsiä, kuten oli
käynytkin. Oli tullut mies, häntä paljon vanhempi, mutta romantiikan
hohde maineessaan; ja rakkauden ihmeet olivat auenneet Lucylle sekä
temmanneet hänet mukaansa.
Eräänä päivänä hävisi hän eikä Montague sitten ollut häntä tavannut.
He asuivat New Orleansissa ja huhu kertoi Lucyn olevan onnettoman,
mies kun oli tuhlari ja elostelija. Tuskin vuottakaan oli avioliitto
kestänyt kun tämä kuoli auto-onnettomuudessa.
Sitten ei Montague ollut kuullut enempää, kunnes New Yorkissa oli
lukenut tuomari Dupreen kuolleen, ja nyt oli Lucy kirjoittanut
hänen veljelleen Ollielle sanoen tulevansa tänne ehkä asumaankin,
ja pyytänyt tätä hommaamaan hotellihuoneita. Montague ihmetteli,
olikohan Lucy ennallaan, vai olivatko kärsimykset sekä kokemukset
hänen intomieltään masentaneet. Oli vaikea kuvitella Lucya vakavana.
-- Ja miten kestäisi hän tätä elämää!
Montaguen mietteet keskeytti Oliver, joka tuli kysymään, tahtoiko
veli tulla Lucya vastaan.
"Ne etelän junat myöhästyvät tavallisesti tuntikausia. Käskin
ilmoittamaan puhelimitse."
"Sinä kun olet ottanut hänet hoitoosi", sanoi Montague, "on sinun
paras mennä ensin. Tulen illalla." Ja hän meni illalla hotelliin,
missä tapasi Lucyn.
Tämä oli ennallaan. Hän näki sen heti, sama iloisuus, sama
malttamattomuus, sama kauneus, joka sykäytti miesten sydämmiä. Ei
ollut huolten piirtoakaan hänen piirteissään -- hän oli täysin
kehittynyt kukka.
Lucy tuli häntä kohti ojennetuin käsin. "Allan!" hän huudahti,
"kuinka hauska tavata!" Hän otti tämän kädet omiinsa ja katsoi
silmiin. "Kuinka suureksi olette tullut, ja vakavaksi! Eikö hän ole
mainio, Ollie?"
Oliver seisoi vieressä katsellen. Hän hymyili kuivasti ja sanoi: "Hän
on liian runollinen."
"Kuinka ihmeellistä on tavata teidät", huudahti Lucy. "Viisikymmentä
asiaa muistuu yhtaikaa mieleen. Meillä on paljon puheltavaa. Tulen
kyselemään teiltä kaikellaista ja se vie koko illan."
Lucy suri isäänsä, mutta hänen oli onnistunut laittaa surupukunsa
sopivaksi kauneutensa kehykseksi. Hän oli kuin hohtava rubiini
mustalla sametilla. "Kuinka olette voinut?" hän kysyi. "Ja mitä
olette kokenut täällä? Ja miten voi äitinne?"
"Hän on ennallaan", sanoi Montague; "ja hän pyytää teitä tulemaan
meille."
"Tulen ensimäiseksi. Entä Mammy Lucy, kuinka hän voi?"
"Hyvin voi," kuului vastaus. "Hän innokkaasti haluaa nähdä teitä."
"Sanokaa että tulen. Tahdon mieluummin nähdä Mammy Lucyn kuin
Brooklyn sillan!"
Lucy johti hänet istumaan ja katsoi häneen yhtämittaa. "Tuntuu kuin
olisin tyttö taas."
"Pidättekö itseänne vanhanakin", kysyi Montague nauraen.
"Oh, tunnen olevani vanha", sanoi Lucy ja hänen silmiinsä tuli
äkillinen säikähdyksen ilme. -- "Ette aavista, Allan. Mutta ei
kenenkään tarvitse sitä tietää." Ja sitten hän innokkaasti huudahti:
"Muistatteko puiston keinua? Ja alligaattorilampea? Ja taatelipuita?
Ja Joe vanhusta?"
Allan Montague muisti kyllä, ja puolen tunnin kuluessa oli käyty läpi
miltei kaikki seikkailut, mitä veljekset ja Lucy olivat kokeneet
lapsuuden päivinä. Ja Allan kertoi tälle, mitä kaikkea muisti
naapureista ja palvelijoista. Hän kertoi myös isänsä kuolemasta ja
miten talo oli palanut ja kuinka hän oli tilan myynyt ja tullut
Pohjoiseen.
"Ja miten menee, Allan?" hän kysyi.
"Lakiasioita harrastelen", hän sanoi. "En tee rikkauksia, mutta
koetan maksaa laskuni. Sitä eivät kaikki tee tässä kaupungissa."
"Arvaa sen", sanoi Lucy. "Nuo kaikki Viidennen Avenuen kaupat! Minä
tietysti tuhlaan ensi viikkona koko omaisuuteni. Ja tämä hotelli --
ihan pelottaa."
"Oliver on sanonut hinnat, vai?" sanoi Montague nauraen.
"Hän sai hengitykseni pysähtymään", sanoi Lucy. "Kuinka minä koskaan
voin täällä asiani hoitaa?"
"Järjestätte ne hänen onnelleen", sanoi Montague. "Hän on ottanut
teidät huostaansa eikä haluaisi minun sekaantuvan siihen asiaan."
"Mutta minä tahdon teiltä neuvoa", sanoi Lucy. "Te olette toimen mies
ja Ollie ei ole koskaan ollut muuta kuin poikanen."
"Ollie on oppinut yhtä ja toista New Yorkissa."
"Selitän asemani sangen pian", jatkoi hän. "Hän toi minutkin
tänne ja selitti, että minun oli näin elettävä, jos mielin päästä
seurapiiriin. Yritin ensin, mutta huomasin, etten pitänyt siitä ja
lopetin. Me asumme eräässä vuokratalossa sivummalla Viidenneltä
Avenuelta ja maksamme noin kymmenennen osan näistä hinnoista. Nyt
riippuu siitä, pyrittekö seurapiiriin, teidän suhteenne minuun ja
Ollie'en."
Lucy rypisti otsaansa ajatellen. "En tullut New Yorkiin
hautautuakseni täyshoitolaan", hän sanoi "Tahdon tavata ihmisiä."
"Oliver tuntee niitä koko joukon", sanoi Montague. "Hän kyllä
esittää. Ehkä pidätte niistä -- en tiedä. Eipä ole teidän vaikea
saada ne pitämään itsestänne."
"Kiitos herraseni", sanoi Lucy. "Olette yhtä suorasukainen kuin
ennenkin!"
"En tahtoisi mitenkään turmella huvianne", sanoi toinen. "Saatte itse
kokea. Sen voin sanoa, että älkää te olko kovin suorasukainen. Ei voi
luottaa ihmisiin täällä aivan niin kuin kotona."
"Kiitos", sanoi Lucy. "Ollie on jo pitänyt minulle esitelmiä. En
aavistanut, että New Yorkiin tuleminen on niin vakava juttu. Minä
sanoin hänelle, että leskien tavallisesti otaksutaan huolehtivan
itsestään."
"Minun oli aika vaikea perehtyä asioihin", sanoi Montague hymyillen.
"Niin että teidän täytyy ymmärtää, miksi ennustelen."
"Olen puhellut siitä vähän Lucylle", sanoi Oliver kuivakiskoisesti.
"Hän kertoi minulle mieltäkiinnittävän rakkaustarinan!" sanoi Lucy
vallaton pilkahdus silmäkulmassaan. "Olenpa utelias näkemään sen
lumoavan Winnie rouvan."
"Tapaatte hänet huomisiltana", sanoi Oliver. "Billy Aldenin rouva on
kutsunut päivällisille."
"Olen lukenut hänestä lehdissä", sanoi Lucy. "Mutta en uskaltanut
toivoa saavani häntä tavata. Kuinka mailmassa Oliver on päässyt ihan
sinne ytimiin?"
Oliver alkoi selitellä ja Montague hymyili itsekseen kuullessaan
veljensä huolellisesti puhdistettua kuvausta edistymisestään
seuraelämässä. Oliver oli laatinut suunnitelmat, kuinka hän Lucyn
saattaisi seurapiirin korkealle esityslavalle.
"Mutta maksaahan kaikki tuo paljon rahaa!" sanoi Lucy. "Enkä minä
tahdo mennä naimisiin minkään hirveän miljoneerin kanssa."
Hän kääntyi äkkiä Montagueen. "Onko teillä konttori alakaupungilla?"
kysyi hän. "Ja saanko tulla huomenna puhumaan asioistani, teidän on
ruvettava neuvonantajaksi. Herra Holmes on kuollut, kuten tiedätte.
Hän oli isän lakimies ja tunsi asiani. Mutta milloinkaan ei hän
välittänyt selittää mitään minulle enkä nyt tiedä oikein, mitä on
tehtävä."
"Teen voitavani", sanoi Montague.
"Ja teidän pitää olla hyvin ankara", jatkoi Lucy, "ettekä saa antaa
minun tuhlata liikaa eikä tehdä erehdyksiä. Herra Holmes teki niin
enkä minä uskalla luottaa itseeni."
"Jos ryhdyn siihen hommaan", sanoi Montague, "niin pelkään, että pian
joudun riitaan veljeni kanssa."
Montague ei uskonut voivansa täyttää tätä luottamustointa. Kun hän
katseli Lucya, tuntui hänestä kuin uhkaisi jokin vaara. Hän arvasi,
ettei Lucy ole rikas New Yorkin mittakaavan mukaan ja hän näki, että
kaupungin taika oli tämän vallannut. Häntä ihastuttivat automobiilit
ja kaupat ja hotellit ja teatterit ja kaikki niiden ihmeet. Hän oli
tullut intomielin ja janosi ahneesti elämää.
Montague oli käynyt sen myllyn läpi ja hän näki selvästi, ettei hän
voi olla yrittämättä ohjata tuota naista ja varjella häntä pahimmista
erehdyksistä. Niin syntyi heidän keskensä outo suhde! Alusta pitäen
lyöttäytyi Lucy hänen uskotukseen ja kertoi hänelle kaikki huolensa.
Hän ei kyllä neuvoja noudattanut; kauniisti hymyillen hän sanoikin,
ettei hän pyytänyt Montaguea estämään häntä vaikeuksista, vaan
olemaan sitten jälestäpäin ystävällinen. Ja tämä seurasi häntä
kertoen itselleen yhä uudelleen, ettei tuota naista voinut puolustaa,
mutta keksi alati puolusteita kumminkin.
Seuraavana aamuna tuli Lucy tervehtimään Oliverin äitiä ja Mammy
Lucya, joka oli saanut isoäitinsä nimen. Iltapäivällä hän meni
ostoksille Alicen kanssa selittäen, ettei hän voi esiintyä missään
New Yorkissa, ennenkuin oli "kunniallisesti" puettu. Ja illalla
Montague tuli noutamaan häntä Billy Aldenin palatsiin Viidennellä
Avenuella.
Matkalla kertoi hän pelottavasta rouva Aldenista ja hänen
pelottavasta kielestään ja tämän mahtavan rouvan riidasta
sukulaistensa Wallingien kanssa. "Älkää säikähtäkö jos hän tunkee
teidät johonkin kulmaan ja kyselee kaikkea. Hän katsoo olevansa
etuoikeutettu."
Montague oli jo tottunut Aldenien ylellisyyteen, mutta Lucy värisi
ihastuksesta nähdessään tämän doge'in palatsijäljennöksen, sen suuret
marmoriveistokset ja puna-kultapukuiset palvelijat. Sitten tuli rouva
itse tummanpurppuraisessa puvussaan helminauhat kaulassa. Hän oli
niin pitkä, että katsoi miltei yli Lucyn pään ja pysähtyi matkan
päähän hänet hyvin nähdäkseen.
"Koetin saada rouva Winnien tänne teitä varten", sanoi hän
Montaguelle, "mutta hän ei voinut tulla, niin että saatte tyytyä
minuun."
"Onko teillä Missisippissä montakin tuollaista kaunotarta?" kysyi hän
heidän istuutuessaan. "Jos on, en ymmärrä, miksi tulette tänne."
"Pidättekö hänestä?" kysyi Montague.
"Pidän hänen näöstään", sanoi rouva Alden. "Onko hänellä älyä? On
mahdoton uskoa häntä leskeksi. Hän tarvitsee silti huolenpitäjän."
"Suositan häntä teidän suosioonne", sanoi Montague. "Olen puhunut
hänelle teistä."
"Mitä olette puhunut", kysyi rouva Alden kirkastuen, -- "että voitan
liiaksi rahaa pelissä ja juon whiskyä aterialla?" Ja nähdessään
Montaguen punastuvan nauroi hän: "Totta siis. Olen nähnyt teidän pari
kertaa sitä ajattelevan."
Ja hän otti karahviinin, jonka tarjoilija oli juuri asettanut hänen
eteensä ja kaatoi lasiinsa.
Montague puhui hänelle Lucysta, vartioiden samalla tätä, joka
istui likellä pöydän keskikohtaa puhellen Stanley Ryderin kanssa.
Montague oli pelannut bridgea tämän seurassa kerran tai pari Winnie
rouvan luona ja ajatteli, että Lucy tuskin olisi voinut tavata
miestä, joka olisi paremmin edustanut mailmankaupungin viehätystä.
Ryder oli Gotham Trust Companyn presidentti, laitoksen, jonka
uhkea marmorirakennus oli Viidennen avenuen nähtävyyksiä. Hän oli
lähes viidenkymmenen ijässä, pitkä ja hienon näköinen, viikset
teräksenharmaat ja esiintyminen kuin diplomaatin. Hän ei ollut vain
pankkiherra, vaan myös sivistynyt mies; oli ollut merillä nuorena
ja kierrellyt mailman maat. Oli myös hitunen kirjailijaa veressä,
amatööriä vain ja jos oli kirjaa, jota hän ei ollut selaillut, oli
se sellainen, josta ei puhuttu seurapiirissä. Hän osasi puhua mitä
vaan ja se emäntä, joka sai Stanley Rydenin päivälliskutsuihinsa, oli
niiden onnistumisesta varma. "Hän ei nykyisin käy ulkona paljon",
sanoi rouva Alden. "Mutta minä kerroin hänelle teidän ystävästänne."
Väliin pöytäkeskustelu tuli yleiseksi ja Montague pani merkille, että
Ryder silloin johti. Hänen sukkeluutensa välähtelivät sinne tänne
yli pöydän, ja joka häntä vastaan asettui, se veti lyhyemmän tikun.
Se oli huoletonta leikkiä, loistavaa ja vaarallista. Ryder oli mies,
jollaisia joskus tapaa seurapiirissä; hän oli omaksunut radikaalisia
aatteita esiintyäkseen sivistyneenä. Oli hienoa miehen, jolla oli
loistava menestys jossain seurapiirissä, keskustelussa iskeä kaikkia
sen piirin ihanteita ja sovinnaistapoja ja siten osoittaa, kuinka
vähän hän välitti saavuttamastaan menestyksestä.
Se oli hyvin huvittavaa päivällispöytäkeskusteluksi, mutta Montague
ajatteli itsekseen hymyillen, kuinka loitolla Stanley Ryder oli
sellaisen henkilön tyypistä, jota kuvitteli mahtavan ja kukoistavan
pankin pääksi. Kun oli siirrytty sivuhuoneeseen, meni hänen
esiintymisensä varsin pitkälle tavattomuudessa, kun hän astui pianon
ääreen ja soitti hetkisen jotain hirvittävää venäläistä säveltä.
Sitten Montague näki hänen Lucy Dupreen seurassa lähtevän muihin
huoneisiin. Peliin eivät kaikki sopineet ja se oli hyvä tekosyy;
mutta Montague oli levoton istuessaan tuntikausia pelipöydässä antaen
rouva Aldenin voittaa rahaa.
Kun peli päättyi, löysi hän ystävänsä istumassa lähteen reunalla
palatsin kasvisalissa; Lucy katseli kiinteästi eteensä ja Ryder
puheli hänen vierellään.
"Tapasitte miellyttävän miehen", sanoi Montague, kun he istuivat
vaunuissa.
"Merkillisemmän kuin koskaan olen tavannut", sanoi Lucy nopeasti.
"Kertokaa jotain hänestä. Tunnetteko hänet hyvin?"
"Olen kuullut hänen puhelevan ja tunnen myös liikekannalta."
"Onko hän hyvin rikas?"
"Joitakin miljoonia", sanoi mies, "ja luulenpa hänen nopeasti niitä
kääntelevän. Ihmiset sanovat, että hän on rohkea keinottelija."
"Keinottelija!" huudahti Lucy. "Luulin että hän on pankin johtaja!"
"Kun olette hetken ollut New Yorkissa", sanoi Montague hymyillen,
"tulette huomaamaan, että nuo kaksi seikkaa sopivat hyvin yhteen."
Lucy oli hiljaa; tuo huomautus sai hänet hieman epäröiväksi. "Minulle
on kerrottu", lisäsi Montague hymyillen, "ettei Rydenin vaimokaan
uskalla pitää rahojaan Gotham Trustissa."
Montague ei ollut aavistanut muistutuksensa vaikutusta. Lucy sävähti.
"Hänen vaimonsa!" huudahti hän.
"Niin", sanoi Montague. "Ettekö tiennyt hänen olevan naimisissa?"
"En", sanoi Lucy hiljaa. "En tiennyt."
Pitkän vaitiolon jälkeen kysyi hän: "Miksei hänen vaimonsa ollut
päivällisillä?"
"He ovat harvoin yhdessä."
"Erossako?"
"Se on uudenaikaista erossa oloa", kuului vastaus. "Asuvat suuren
palatsin eri päissä ja kohtaavat toisensa juhlatiloissa."
"Millainen nainen hän on?"
"En tiedä hänestä mitään."
Taas vaiettiin. Vihdoin Montague sanoi: "Ei ole syytä olla huolissaan
sen miehen puolesta, ymmärrättehän."
Lucy kosketti hänen kättään keveästi.
"Niinpä niin, Allan", hän sanoi "Älkää pelätkö. En tee toisten samaa
erehdystä."
Montague ei osannut senjälkeen mitään sanoa.