ROUVA ALVING. O, kyllä sinä pian voit ruveta työtä tekemään jälleen,
rakas poikani. Nythän ei sinulla ole enää noita kalvavia ja painavia
ajatuksiakaan mietittävänä.
OSVALD. Ei, se oli hyvä, että sinä sait kaikki ne mielenkuvitelmat pois
minusta. Ja kuin minä nyt olen päässyt tämän yhden ohitse -- (istuu
sohvalle.) Nyt tahdomme haastella yhdessä, äiti --
ROUVA ALVING. Niin, tehkäämme uiin. (Lykkää nojatuolin sohvan luo ja
istuu aivan hänen likellensä.)
OSVALD. -- ja sitte nousee aurinko sill'aikaa. Ja tiedät sen. Ja sitte
ei minulla enää ole tätä tuskaa.
ROUVA ALVING. Mitä sanoit tietäväni?
OSVALD (kuulematta häntä). Äiti, etkö sanonut niin illalla, ett'ei
maailmassa ole mitään, jota et tahtoisi tehdä minun tähteni, jos
pyytäisin sinua.
ROUVA ALVING. Sanoin, niin sanoin todella!
OSVALD. Ja siinä pysyt, äiti?
ROUVA ALVING. Siihen voit luottaa, rakas, ainoa poikani. Enhän eläkkään
muita, kuin yksin sinua varten.
OSVALD. Niin, niin, kuule nyt siis --. Sinulla, äiti, sinulla on sangen
voimakas mieli, sen tiedän. Nyt pitää sinun istua aivan levollisena,
kuin saat kuulla sen.
ROUVA ALVING. Mutta mitä se onkaan kauheata --!
OSVALD. Sin'et saa kirkaista. Kuuletko? Lupaatko sen? Tahdomme istua ja
haastaa aivan tyynesti sitä. Lupaatko sen, äiti?
ROUVA ALVING. Lupaan, lupaan, minä lupaan sen; mutta puhu nyt!
OSVALD. Niin, tiedä nyt siis, että tuo väsymys, -- ja se, ett'en siedä
ajatella työtä, -- että kaikki tuo ei ole tauti itse --
ROUVA ALVING. Mikä on sitte tauti itse?
OSVALD. Se tauti, perintönä saamani, se -- (näyttää otsaansa ja lisää
hiljaa.) se on täällä sisällä.
ROUVA ALVING (melkein sanattomana). Osvald! Ei -- ei!
OSVALD. Ei, huutaa. En voi kärsiä sitä. Niin, näes, se on täällä
sisällä ja väijyy. Ja se voi reutaista itsensä irti minä aikana ja
hetkenä hyvänsä.
ROUVA ALVING. O, mikä kauhu --!