ROUVA ALVING. Niin, tunnet; mutta onko siinä kaikki!
OSVALD. Ja tiedänhän, kuinka paljon sinä pidät minusta; ja siitä tulee
minun toki olla sinulle kiitollinen, Ja voithan sinä olla minulle niin
äärettömäksi hyödyksi, nyt knin minä olen sairas.
ROUVA ALVING. Niin, enkö voi, Osvald! O, minä voisin melkein siunata
sairauttasi, joka ajoi sinut kotia minun vuokseni. Sillä minä huomaan
kyllä; sinä et ole minun: sinut on voitettava.
OSVALD (kärsimättömänä). Niin, niin, niin; kaikki nuo ovat nyt
semmoisia puhetapoja. Sinun pitää muistaa, että minä olen sairas
ihminen, äiti. Min'en voi pitää niin suureesti huolta muista; minulla
on kyllä ajattelemista itsessäni.
ROUVA ALVING (matalasti). Minä olen oleva tyytyväinen ja kärsivällinen.
OSVALD. Ja niin iloinen, äiti!
ROUVA ALVING. Niin, rakas poikani, sinä olet oikeassa, (menee hänen
luokseen.) Olenko nyt poistanut kaikki omantunnonvaivat ja soimaukset
mielestäsi?
OSVALD. Niin, niin olet. Mutta kuka poistaa nyt tuskan.
ROUVA ALVING. Tuskan?
OSVALD (menee lattian poikki) Regina olisi tehnyt sen hyvästä sanasta.
ROUVA ALVING. En ymmärrä sinua. Mitä puhut tuskasta -- ja Reginasta?
OSVALD. Onko nyt hyvin myöhä yöllä, äiti?
ROUVA ALVING. Nyt on aikainen aamulla, (katsoo ulos kasvihuoneesen.)
Päivä rupee jo koittamaan yläällä kukkuloilla; ja sitte tulee kirkas
ilma, Osvald! Hetken päästä saat nähdä auringon.
OSVALD. Se ilahuttaa minua. O, minulla voi olla yltäkyllin iloittavaa
ja elettävää --
ROUVA ALVING. Sen kyllä uskon!