ROUVA ALVING (hypähtää.) Tämä ei ole totta, Osvald! Se on mahdotointa!
Se ei voi olla niin!
OSVALD. Minulla on ollut yksi kohtaus siellä alaaila. Se meni pian
ohitse. Mutta kuin sain tietää, mitenkä kanssani oli käynyt, silloin
tuli tuska päälleni niin raivoisana ja kiusaavana; ja niin matkustin
kotia sinun luoksesi niin pian kuin taisin.
ROUVA ALVING. Se on siis tuska --!
OSVALD. Niin, sillä tämä on niin sanomattoman inhottavaa, näetkös. O,
jos se vaan olisi ollut yleinen, kuolettava tauti --. Sillä en pelkää
niin kuolemata; vaikka kyllä mielelläni tahdon elää niin kauvan kuin
voin.
ROUVA ALVING. Niin, niin, Osvald, niin sinun pitää!
OSVALD. Mutta tämä on niin kauhean inhottavaa. Muuttua aivan kuin
vakaiseksi lapseksi jälleen, täytyä syötettää, täytyä --. O, -- sitä ei
voi kuvailla!
ROUVA ALVING. Lapsella on äitinsä hoitamaan.
OSVALD (hypähtää ylös). Ei, ei koskaan; sitäpä juuri en tahdo! En siedä
ajatella, että kenties makaisin semmoisena vuosikausia, -- tulisin
vanhaksi ja harmaaksi. Ja sitte voisit sinä ehkä kuolla minulta
sill'aikaa. (Istuu rouva Alvingin tuolille.) Sillä sen ei tarvitse
päättyä kuolettavaisesti heti, sanoi lääkäri. Hän kutsui sitä
jonkinlaiseksi aivojen hentoudeksi. (Hymyilee raskaasti.) Minusta se
nimitys tuntuu niin somalta. Se saattaa minut aina ajattelemaan
kirsikkapunaisia, silkkisamettisia peitteitä, jotakin, jota on imara
silitellä alaspäin.
ROUVA ALVING (huutaa). Osvald!
OSVALD (hypähtää ylös jälleen ja menee lattian poikki). Ja nyt olet
sinä ottanut Reginan minulta! Jos minulla vaan olisi ollut hän. Hän
olisi kyllä antanut minulle apua, hän.
ROUVA ALVING (menee hänen luokseen). Mitä sillä tarkoitat, rakas
poikani? Onko sitte mitään apua maailmassa, jota en minä tahtoisi
sinulle antaa?
OSVALD. Kuin olin tullut entiselleni sen kohtauksen jälkeen siellä
alaaila, sanoi lääkäri, että kuin se tulee uudestaan, -- ja se tulee
uudestaan, -- niin ei ole mitään toivoa enää.