OSVALD (seisoo ikkunassa ja katselee ulos). Menikö hän?
ROUVA ALVING. Meni.
OSVALD (mutisee itsekseen). Luulen, se oli hullua, tämä.
ROUVA ALVING (menee hänen taakseen ja laskee kätensä hänen
hartioilleen). Osvald, rakas poikani, -- onko se sinuun kovasti
vaikuttanut?
OSVALD (kääntää kasvonsa häneen päin). Kaikki tämäkö isästä, tarkoitat?
ROUVA ALVING. Niin, onnettomasta isästäsi. Pelkään niin, että se on
koskenut liian kovasti sinuun.
OSVALD. Kuinka niin arvelet? Se tuli luonnollisesti hyvin odottamatta;
mutta oikeastaan se voi olla minulle aivan samantekevä.
ROUVA ALVING (vetää kätensä puoleensa). Samantekevä! Että sinun isäsi
oli niin äärettömän onneton!
OSVALD. Luonnollisesti voin tuntea osan-ottavaisuutta häntä kohtaan,
niinkuin jokaista muutakin, mutta --
ROUVA ALVING. Et toisella lailla! Omaa isääsi kohtaan!
OSVALD (kärsimättömänä). Niin, isääsi -- isääsi. Enhän koskaan ole
tuntenut ketään isänäni. En muista muuta hänestä, kuin että hän kerta
sai minut oksentamaan.
ROUVA ALVING. Tämä on kauheata ajatella! Eikö lapsi tunne rakkautta
isäänsä kohtaan kumminkin?
OSVALD. Kuin ei lapsi voi mistään kiittää isäänsä? Ei ole koskaan
tuntenut häntä? Oletko todellakin tuossa vanhassa taikauskossa, sinä,
joka olet niin valistunut muuten?
ROUVA ALVING. Sekö vaan taikauskoa --!
OSVALD. Niin, sen voit kyllä tajuta, äiti. Se on yksi noita ajatuksia,
joita on pantu liikkeelle maailmaan ja sitte --
ROUVA ALVING (väristen). Kummittelijoita.
OSVALD (menee lattian poikki). Niin, voit kyllä kutsua niitä
kummittelijoiksi.
ROUVA ALVING (tuskallisesti). Osvald, -- siis et rakasta minuakaan!