ROUVA ALVING. Apua?
OSVALD. Niin, -- kuin sitä tarvitaan.
ROUVA ALVING. Osvald, eikö sinulla ole äitisi antamassa sinulle apua.
OSVALD. Sinä? (hymyilee.) Ei, äiti, sitä apua et sinä minulle anna,
(nauraa raskaasti.) Sinä! Ha-ha! (katsoo ikävästi häneen.) Muuten sinä
kyllä olisit lähin siihen, (kiivaasti.) Miksi et voi sinutella minua,
Regina? Miksi et kutsu minua Osvaldiksi?
REGINA (hiljaa). Luulen ett'ei rouva suvaitse sitä.
ROUVA ALVING. Hetken päästä saat luvan siihen. Ja istu tänne näin
luoksemme sinäkin.
REGINA (istuu vaiti ja everrellen toiselle puolelle pöytää).
ROUVA ALVING. Ja nyt, kiusattu poika raukkani, nyt otan painon
mieleltäsi --
OSVALD. Sinä, äiti?
ROUVA ALVING. -- kaiken sen, mitä kutsut omantunnonvaivaksi ja
katumukseksi ja soimaukseksi --
OSVALD. Ja sen uskot voivasi?
ROUVA ALVING. Niin, nyt voin sen, Osvald, Sinä puhuit kerta
elämän-ilosta, ja silloin rupesin näkemään ikäänkuin uudessa valossa
kaikki elämäni kohdat.
OSVALD (ravistaa päätänsä). Tätä en ymmärrä yhtään.
ROUVA ALVING. Sinun olisi pitänyt tuntea isäsi, kuin hän oli ihan nuori
luutnantti. Hänessä oli elämän-iloa, hänessä!
OSVALD. Niin, sen tiedän.
ROUVA ALVING. Niinkuin sunnuntai-ilmaa häntä jo katselikin. Ja sitte se
ohjatoin voima ja elämän-kyllyys, joka oli hänessä!
OSVALD. Ja sitte --?
ROUVA ALVING. Ja sitte täytyi semmoisen elämän-ilon lapsen, -- sillä
hän oli niinkuin lapsi silloin, -- hänen täytyi kävellä täällä kotona
puolisuuressa kaupungissa, jolla ei ollut tarjota mitään iloja, pelkkiä
huvituksia vaan. Täytyi kävellä täällä ilman mitään elämän päämäärää;
hänellä oli vaan virka. Ei havaita mitään työtä, johon voisi ryhtyä
kaikella mielellään; -- hänellä oli vaan asioimistoimia. Ei omata
ainoatakaan toveria, joka kykenisi tuntemaan, mitä elämän-ilo on; vaan
vetelehtijöitä ja juomatoveria --
OSVALD. Äiti --!
ROUVA ALVING. Sitte kävi, niinkuin täytyi käydä.
OSVALD. Ja mitenkä täytyi sitte käydä?
ROUVA ALVING. Sinä sanoit itse illalla, mitenkä sinun kävisi, jos
jäisit kotia.
OSVALD. Tarkoitatko, että isä --?
ROUVA ALVING. Isä raukkasi ei löytänyt koskaan mitään pääsytietä
valtaavalle elämän-ilolle, joka bessä oli. Minäkään en tuonut
sunnuntai-ilmaa kotia.
OSVALD. Et sinäkään?
ROUVA ALVING. Minulle oli opetettu jotakin velvollisuuksista ja muusta
semmoisesta, jota olen täällä niin kauvan uskoa nuhjustellut. Kaikki
kääntyi siis velvollisuuksiin, -- minun velvollisuuksiini ja hänen
velvollisuuksiinsa ja --. Pelkään tehneeni kodin sietämättömäksi isä
raukallesi, Osvald.
OSVALD. Miksi et ole koskaan kirjoittanut minulle mitään tästä?
ROUVA ALVING. En ole koskaan käsittänyt asiaa semmoiseksi, että olisin
voinut puhua siitä sinulle, joka olit hänen poikansa.
OSVALD. Ja mimmoiseksi sen sitte käsitit?
ROUVA ALVING (vitkallisesti). Minä käsitin vaan sen yhden asian, että
sinun isäsi oli murtunut mies, ennenkuin sinä synnyit.