ENGSTRAND. Jaakko Engstrand on verrattava pelastavaan enkeliin, hän,
herra pastori!
PASTORI MANDERS. Ei, ei, tätä en millään muotoa voi ottaa vastaan.
ENGSTRAND. O, niin se nyt kumminkin saa olla. Tiedän erään, joka on
ottanut toisten syyn päälleen kerran ennenkin, minä.
PASTORI MANDERS. Jaakko! (likistää hänen kättään.) Te olette
harvinainen henkilö. No, tekin tulette autetuksi saamaan
merimieskotinne kuntoon; siihen voitte luottaa.
ENGSTRAND (aikoo kiittää, mutta ei voi liikutukselta).
PASTORI MANDERS (panee matkalaukun hartioilleen). Ja sitte matkaan. Me
kaksi matkustamme yhdessä.
ENGSTRAND (ruokahuoneen ovella, hiljaa Reginalle). Tule mukana,
typykkäni! Sinua pidetään kuin kultaa kämmenellä.
REGINA (heittää niskojaan). Merci! (menee ulos porstuaan ja noutaa
pastorin matkakapineet.)
PASTORI MANDERS. Voikaa hyvin, rouva Alving! Ja astukoon järjestyksen
ja laillisuuden henki hyvin pian tähän asuntoon.
ROUVA ALVING. Hyvästi Manders! (menee ylös kasvihuonetta kohti,
nähdessään Osvaldin tulevan puisto-oven kautta.)
ENGSTRAND (samalla kuin hän ja Regina auttavat pastorin päälle
päällystakkia). Hyvästi, laps' kulta. Ja jos sinulle jotakin
tapahtuisi, niin tiedät, mistä Jaakko Engstrandin voi löytää, (hiljaa.)
Pikkusatamakatu, hm --! (rouva Alvingille ja Osvaldille.) Ja maailmaa
matkustavien merimiesten talo, se pitää kutsuttaman "Kamariherra
Alvingin koti", se. Ja jos minä saan hoitaa taloa omien tuuminkieni
mukaan, niin uskallan luvata, että siitä tulee kamariherra-vainajan
arvoinen.
PASTORI MANDERS (ovessa). Hm -- hm! Tulkaa nyt, rakas Engstrand.
Hyvästi; hyvästi! (hän ja Engstrand menevät ulos porstuan kautta.)
OSVALD (menee pöytää kohti). Mistä tuosta hän puhui?
ROUVA ALVING. Se taitaa olla jonkunlainen turvakoti, jonka hän ja
pastori Manders aikovat laittaa.
OSVALD. Se palaa, niinkuin kaikki tämäkin.
ROUVA ALVING. Kuinka niin sanot?
OSVALD. Kaikki palaa. Ei jää jäljelle mitään, joka muistuttaa isästä.
Minäkin kävelen tässä ja palan.
REGINA (katsoo hämmästyen häneen).
ROUVA ALVING. Osvald! Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauvan siellä
alaaila, poika raukkani.
OSVALD (istuu pöydän ääreen). Luulen melkein, että olet oikeassa.
ROUVA ALVING. Anna minun pyhkiä kasvojasi, Osvald; sinä olet ihan
märkä, (pyhkii nenäliinallaan.)
OSVALD (katsoo välinpitämättömänä eteensä). Kiitos, äiti.
ROUVA ALVING. Etkö ole väsyksissä, Osvald? Tahdotko ehkä maata?
OSVALD (tuskallisesti). Ei, ei, -- ei maata! En makaa koskaan; olen
vaan makaavinani, (raskaasti.) se alkaa kyllä aikanaan.
ROUVA ALVING (katsoo huolestuneena häneen). Niin, sinä olet todellakin
oikein sairas, armas poikani.
REGINA (kiihkeästi). Onko herra Alving sairas?
OSVALD (kärsimättömänä). Ja sulkekaa sitte kaikki ovet! Tämä kuolettava
tuska --
ROUVA ALVING. Sulje, Regina. (Regina sulkee ja jää seisomaan porstuan
ovelle. Rouva Alving riisuu kaulaliinansa; Regina tekee samoin.)
ROUVA ALVING (nostaa tuolin likelle Osvaldia ja istuu hänen
lähellensä). Kas niin; nyt tahdon istua luonasi --
OSVALD. Niin, tee niin. Ja Reginan pitää myös jäämän sisälle. Reginan
pitää aina oleman minun läheisyydessäni. Sinä annat kyllä minulle apua,
Regina. Teethän sen?