ROUVA ALVING. Kyllä, kyllä, luulen melkein käsittäväni -- nyt.
OSVALD. Se -- ja sitte työilo. Niin, se on pohjaltaan samaa. Mutta
siitäkään ette tiedä mitään.
ROUVA ALVING. Siinä voit kyllä olla oikeassa. Osvald, puhu minulle
enemmän tuosta.
OSVALD. Niin, sitä vaan tarkoitan, että täällä opetetaan ihmisiä
uskomaan, että työ on kirous ja synnin rangaistus, ja että elämä on
jotakin surkeata, jota käytämme paraiten pääsemällä siitä niin pian
kuin suinkin.
ROUVA ALVING. Murheen laakso, niin. Ja siinä me teemme aivan oikein ja
rehellisesti.
OSVALD. Mutta semmoisista eivät ihmiset välitä siellä ulkona. Siellä ei
ole ketään, joka oikein enää uskoo semmoisiin oppeihin. Siellä ulkona
voi pelkkä maailmassa oleminen tuntua niin riemuisan onnelliselta.
Äiti, oletko huomannut, että kaikki, mitä minä olen maalannut, on
kuvaillut elämän-iloa? Aina vaan elämän-iloa. Niissä on valoa ja
auringonpaistetta ja sunnuntai-ilmaa, -- ja säteilevän tyytyväisiä
ihmiskasvoja. Sen vuoksi pelkään jäädä tänne luoksesi.
ROUVA ALVING. Pelkäät? Mitä pelkäät täällä minun luonani?
OSVALD. Minä pelkään, että kaikki se, mitä on eleillä minussa,
muuttuisi ilkeydeksi täällä.
ROUVA ALVING (katsoo tarkasti häneen). Luuletko, että niin kävisi?
OSVALD. Olen siitä varma. Vaikka eläisin samaa elämää täällä kotosalla,
kuin siellä ulkona, ei se kumminkaan ole samaa elämää.
ROUVA ALVING (joka on kiinteästi kuunnellut, nousee, suurin,
mietteellisin silmin, ja sanoo). Nyt käsitän asiain juoksun --
OSVALD. Mitä käsität?
ROUVA ALVING. Nyt käsitän sen ensi kerran. Ja nyt voin minä puhua.
OSVALD (nousee). Äiti, min' en ymmärrä sinua.
REGINA (joka samaten on noussut). Pitääkö minun ehkä lähteä?
ROUVA ALVING. Ei, jää tänne. Nyt voin puhua. Nyt, poikani, saat tietää
kaikki tyyni. Ja sitte voit valita. Osvald! Regina!