ROUVA ALVING (odottaen). No niin!
OSVALD (tirkistää eteensä). Sillä minä en voi kävellä ja miettiä sitä
kauvemmin.
ROUVA ALVING. Mitä niin? Mitä se on?
OSVALD (niinkuin ennen). En ole saanut kirjoitetuksi sinulle siitä; ja
sen jälkeen kuin tulin kotia --
ROUVA ALVING (tarttuu hänen käsivarteensa). Osvald, mitä tämä on!
OSVALD. Sekä eilen että tänään olen koettanut karkoittaa ajatuksia
luotani, -- päästä niistä. Mutta se ei menesty.
ROUVA ALVING (nousee). Nyt sinun pitää puhua suusi puhtaaksi, Osvald!
OSVALD (vetää hänet takaisin sohvalle istumaan). Pysy istumassa, niin
tahdon koettaa sanoa sinulle sen. -- Olen valittanut niin väsymystä
matkasta --
ROUVA ALVING. No niin! Mitä sitte?
OSVALD. Mutta se se ei ole minulla vikana; ei mikään tavallinen
väsymys --
ROUVA ALVING (tahtoo hypähtää ylös). Ethän toki ole sairas, Osvald!
OSVALD (vetää hänet jälleen istumaan). Pysy istumassa, äiti. Kuuntele
vaan rauhallisesti. Minä en ole oikein sairaskaan; en semmoinen, mitä
yleensä sanotaan sairaaksi, (likistää kätensä päänsä ympäri.) Äiti,
minä olen henkisesti sortunut, -- hävinnyt, -- minä en voi koskaan enää
päästä työtä tekemään! (heittäytyy kädet kasvoilla hänen helmaansa ja
puhkee nyyhkiväiseen itkuun.)
ROUVA ALVING (vaaleana ja väristen). Osvald! Katso minuun! Ei, ei, tämä
ei ole totta.
OSVALD (katsoo ylös epätoivoisin silmin). Ei koskaan enää voida työtä
tehdä! Ei koskaan -- ei koskaan! Olla kuin elävältä kuollut! Aiti,
voitko ajatella mitään niin kauheata?
ROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Mitenkä on sinun käynyt näin kauheasti?
OSVALD (asettuu jälleen suoraan). Niin, sepä se juuri on, jota en
mitenkään voi käsittää. En ole milloinkaan viettänyt mitään peuhaavata
elämää; en minkään puolesta. Sitä et saa luulla minusta, äiti! Sitä en
ole koskaan tehnyt.
ROUVA ALVING. Sitä en luulekkaan, Osvald.
OSVALD. Ja sitte käy minun kumminkin näin! Näin kauhean onnettomasti!
ROUVA ALVING. Oo, mutta se parantuu, rakas, siunattu poikani. Se ei ole
muuta kuin liiallista voimien ponnistusta. Voit uskoa minua siinä.
OSVALD (raskaasti). Niin uskoin minäkin alussa; mutta se ei ole niin.
ROUVA ALVING. Kerro minulle kaikki tyyni, alusta loppuun.
OSVALD. Niin aionkin.
ROUVA ALVING. Mihin aikaan huomasit sen ensin?
OSVALD. Heti sen jälkeen, kuin olin ollut kotona viime kertaa ja tullut
alas Pariisiin jälleen. Minä rupesin tuntemaan hyvin kovia tuskia
päässäni -- enimmiten takaraivassani, tuntui minusta. Oli niinkuin
ahdas rautarengas olisi ruuvattu niskani ympäri ja ylöspäin.
ROUVA ALVING. Ja sitte?
OSVALD. Alussa luulin, ett'ei se ollut muuta, kuin tavallista
päänkivistystä, joka minua niin vaivasi kasvavana.