ENGSTRAND. No sitte on juuri tilaisuus siihen. Niillä siunatuilla
rahoilla, jotka olen pannut säästöön täällä maalla, aion perustaa
jonkunlaisen merimieskodon kaupunkiin.
ROUVA ALVING. Tekö aiotte?
ENGSTRAND. Niin, siitä pitäisi tulla jonkunlainen
turvapaikan-nimellinen. Kiusauksia on niin monenlaisia merimiehellä,
joka vaeltaa mannermaalla. Mutta siinä talossa voisi hän olla niinkuin
isän katsannon alla, minä ajattelin.
PASTORI MANDERS. Mitä sanotte siihen, rouva Aiving!
ENGSTRAND. Eihän minulla ole suuria varoja alkaakseni, jumala
parantakoon; mutta jos vaan voisin saada hyväntahtoista apua, niin --
PASTORI MANDERS. Niin, niin, miettikäämme lähemmin sitä asiaa.
Aikomuksenne viehättää minua vallan erin-omaisesti. Mutta menkää te nyt
edeltä, ja laittakaa kaikki kuntoon ja toimittakaa kynttilät
sytytetyiksi, niin että on vähän juhlallista. Ja sitte vietämme
ylösrakentavaisen hetken yhdessä, rakas Engstrand; sillä nyt luulen
teillä todella olevan oikean mielialan.
ENGSTRAND. Minustakin tuntuu vähän siltä, niin. Ja hyvästi sitte,
rouva, ja kiitoksia tästä; ja pitäkää oikein hyvästi silmällä Reginaa
minun puolestani, (pyhkäisee kyyneleen silmästään.) Johanna-vainaan
lapsi -- hm, se on ihmeellistä sen kanssa -- mutta on aivan kuin hän
olisi kasvanut kiinni sydänjuurihini. On kuin onkin se niin. (Tervehtää
ja menee ulos porstuan kautta.)
PASTORI MANDERS. No, mitä sanotte nyt siitä miehestä, rouva Alving! Se
oli vallan toinen selitys, se, jonka siinä saimme.
ROUVA ALVING. Niin, olihan se toinen.
PASTORI MANDERS. Siitä näette, kuinka varovainen tulee olla
kanssa-ihmistänsä tuomitessaan. Mutta sydämmellisen iloista onkin sitte
huomata erhettyneensä. Taikka mitä sanotte?
ROUVA ALVING. Minä sanon, että te olette suuri lapsi ja semmoisena
pysytte, Manders.
PASTORI MANDERS. Minä?
ROUVA ALVING (laskee molemmat kätensä hänen hartioilleen). Ja minä
sanon, että mieleni tekisi kiertämään käsivarteni teidän kaulanne
ympäri.
PASTORI MANDERS (väistyy nopeasti). Ei, ei, herra siunatkoon --;
semmoisia mielitekoja --
ROUVA ALVING (hymysuin). O, teidän ei tarvitse peljätä minua.
PASTORI MANDERS (pöydän luona). Te lausutte toisinaan niin
liioittelevalla tavalla ajatuksenne. Nyt panen ensiksi asiakirjat
kokoon ja laukkuuni, (tekee sanojensa mukaan.) Kas niin. Ja hyvästi nyt
niin kauvaksi. Pitäkää silmänne auki, kuin Osvald tulee takaisin. Minä
pistäydyn sitte ylös luoksenne jälleen. (Ottaa hattunsa ja menee ulos
porstuan oven kautta.)
ROUVA ALVING (huoahtaa, katselee hetkisen ulos ikkunasta, siivoo hiukan
huonetta ja aikoo mennä ruokahuoneesen, mutta seisottuu ovessa,
huudahtaen): Osvald, istutko vielä pöydässä!
OSVALD (ruokahuoneessa). Minä poltan vaan sikarini loppuun.
ROUVA ALVING. Minä luulin sinun menneen vähän kävelemään.
OSVALD. Tuommoisella säällä? (Lasi kilahtaa. Rouva Alving jättää oven
auki ja istuu neulomuksineen sohvalle ikkunan luo.)
OSVALD (sisällä). Eikö se ollut pastori Manders, joka läksi nyt juuri?
ROUVA ALVING. Oli, hän meni alas lastenkodolle.
OSVALD. Hm. (Lasi ja karahviini kilahtaa jälleen).
ROUVA ALVING (katsahtaen huolestuneesti). Rakas Osvald, sinun pitäisi
varoa sitä likööriä. Se on väkevää.
OSVALD. Se on hyvää kosteutta vastaan.
ROUVA ALVING. Etkö ennemmin tahdo tulla sisään minun luokseni?
OSVALD. Enhän saa polttaa siellä sisällä.
ROUVA ALVING. Tiedäthän kyllä saavasi sikaria polttaa.
OSVALD. Niin, niin, sitte minä tulen. Vaan pikkarainen pisara vielä. --
Kas niin. (Tulee sikarinensa huoneesen ja sulkee oven jälkeensä. Lyhyt
äänettömyys.)
OSVALD. Mihin pastori on joutunut?
ROUVA ALVING. Sanoinhan sinulle, että hän meni alas lastenkodolle.
OSVALD. Niin oikein, se on totta.
ROUVA ALVING. Sinun ei olisi pitänyt jäädä istumaan niin kauvaksi
pöydän ääreen, Osvald.
OSVALD (sikari seljän takana). Mutta minusta se tuntuu niin hupaiselta,
äiti. (Silittää ja taputtaa häntä.) Ajattele, -- minulle, joka olen
tullut kotia, istua äidin omassa pöydässä, äidin huoneessa, ja syödä
äidin suloista ruokaa
ROUVA ALVING. Rakas, rakas poikani!
OSVALD (vähän kärsimättömänä, kävelee ja polttaa). Ja mihinkä muuten
ryhtyisin täällä? En voi toimittaa mitään --
ROUVA ALVING. Niin, etkö voi?
OSVALD. Tuommoisella pilvisäällä? Kuin ei auringon pilkahdustakaan näy
koko päivänä? (menee poikki.) O, sitä, kuin ei voi tehdä työtä --!
ROUVA ALVING. Ehk'et sentään tehnyt oikein viisaasti tullessasi kotia.
OSVALD. Kyllä, äiti; sen täytyi niin käydä.
ROUVA ALVING. Niin, minä näes tahtoisin sentään kymmenen kertaa
ennemmin olla sitä onnea vailla, että sinä olet luonani, kuin että sinä
olisit --
OSVALD (seisottuu pöydän luo). Mutta sano minulle nyt, äiti, -- onko se
sitte todella niin suuri onni sinulle että minä olen kotona?
ROUVA ALVING. Onko se onni minulle!
OSVALD (puristaa sanomalehteä). Minusta tuntuu, niinkuin se olisi
melkein samantekevää sinulle, oliko minua taikka ei.
ROUVA ALVING. Ja sitä hennot sanoa äidillesi, Osvald?
OSVALD. Mutta olethan sinä niin hyvästi voinut elää ilman minua ennen.
ROUVA ALVING. Niin; minä olen elänyt ilman sinua -- se on totta.
(Äänettömyyttä. Vähitellen rupeaa hämärtämään. Osvald kävelee
edestakaisin lattialla. Sikarin hän on pannut pois.)
OSVALD (seisottuu rouva Alvingin luo). Äiti, saanko luvan istua
sohvalle luoksesi?
ROUVA ALVING (tekee tilaa hänelle). Kyllä, tule, rakas poikani.