ROUVA ALVING. -- ja niin puhuisin hänelle kaikki mitä olen puhunut
teille, -- kaikki tyyni.
PASTORI MANDERS. Olen kauhistua teitä, rouva.
ROUVA ALVING. Tiedän sen. Tiedänhän sen! Kauhistun itse sitä
ajatellessani, (poistuu ikkunasta.) Sellainen raukka olen.
PASTORI MANDERS. Ja te kutsutte raukkamaisuudeksi selvän
velvollisuutenne ja tehtävänne täyttämistä. Oletteko unhottanut, että
lapsen pitää kunnioittaman isäänsä ja äitiänsä?
ROUVA ALVING. Elkäämme ottako asiaa niin yleiseltä kannalta.
Kysykäämme: pitääkö Osvaldin kunnioittaa ja rakastaa kamariherra
Alvingia?
PASTORI MANDERS. Eikö ole mitään ääntä äidinsydämmessänne, joka kieltää
teitä kukistamasta poikanne ihanteita?
ROUVA ALVING. Niin mutta totuus sitte?
PASTORI MANDERS. Niin mutta ihanteet sitte?
ROUVA ALVING. O -- ihanteet, ihanteet! Joll'en vaan olisi sellainen
raukka, kuin olen!
PASTORI MANDERS. Elkää halveksiko ihanteita, rouva, -- sillä siitä
tulee ankara kosto. Ja nyt erittäin Osvald. Osvaldilla ei suinkaan ole
liian monta ihannetta, sitä pahempi. Mutta sen verran olen voinut
huomata, että hänen isänsä on hänellä semmoisena ihanteena.
ROUVA ALVING. Siinä olette oikeassa.
PASTORI MANDERS. Ja ne ajatukset olette itse herättänyt ja kasvattanut
hänessä kirjeillänne.
ROUVA ALVING. Niin; minä olin velvollisuuden ja syiden siteissä; sen
tähden valehtelin pojalleni vuodesta vuoteen. Oo, millainen raukka, --
millainen raukka olen ollut!
PASTORI MANDERS. Te olette herättänyt onnellisen harhaluulon
pojassanne, rouva Alving, -- ja sitä ette todellakaan saa pitää
mitättömänä asiana.
ROUVA ALVING. Hm; kuka tietää, onko se nyt sittenkään niin hyvä. --
Mutta mitään narripeliä Reginan kanssa en ainakaan suvaitse. Osvald ei
saa tehdä tyttö-raukkaa onnettomaksi.
PASTORI MANDERS. Ei, hyvä isä, sehän olisi kauheata!
ROUVA ALVING. Jos tietäisin hänellä olevan vakavat tuumat ja että se
olisi hänen onnekseen --
PASTORI MANDERS. Mitenkä? Mitä sitte?
ROUVA ALVING. Mutta onneksi ei se olisi; sillä Regina ei, sitä pahempi,
ole semmoinen.
PASTORI MANDERS. No, mitä sitte? Mitä tarkoitatte?
ROUVA ALVING. Joll'en olisi niin vihelijäinen raukka, kuin olen, niin
sanoisin hänelle: nai hänet, tahi järjestäkää asianne niinkuin
tahdotte; mutta ei vaan mitään petosta.
PASTORI MANDERS. Mutta laupias --! Lainmukainoa avioliitto sittenkin!
Jotain niin hirmuista --! Jotain niin tavatointa --!
ROUVA ALVING. Niin, sanotteko tavatointa? Käsi sydämmelle, pastori
Manders; ettekö usko tuolla ympäri maata olevan avioparia, jotka ovat
yhtä läheistä sukaa?
PASTORI MANDERS. En ymmärrä teitä ollenkaan.
ROUVA ALVING. Aivan hyvästi kyllä ymmärrätte.
PASTORI MANDERS. No, te ajattelette mahdolisena tapauksena, että --.
Niin, sitä panempi, perhe-elämä ei kyllä aina ole niin puhdasta, kuin
sen tulisi olla. Mutta mitään semmoista, kuin te tarkoitatte, ei voi
kumminkaan koskaan tietää, ainakaan ei varmuudella. Tässä sitä vastoin
-- että te, äiti, voisitte sallia, että teidän --!
ROUVA ALVING. Mutta enhän sitä tahdokkaan. En voisi sitä sallia mistään
hinnasta maailmassa; sitähän juuri sanon.
PASTORI MANDERS. Ette, koska olette raukka, niinkuin sitä kutsutte.
Mutta joll'ette nyt olisi raukka --! Hyvä luoja, -- niin kauhistava
yhteys!
ROUVA ALVING. Niin, me polveudumme muuten kaikki semmoisista
yhteyksistä, sanotaan. Ja kuka on se, joka on asettanut asiat niin
tässä maailmassa, pastori Manders?
PASTORI MANDERS. Semmoisia kysymyksiä en tutkistele teidän kanssanne,
rouva; siihen ei teillä ole lähimainkaan oikeata mieltä. Mutta että te
rohkenette sanoa, olevanne raukka, silloin kuin --!
ROUVA ALVING. Nyt saatte kuulla, mitä sillä tarkoitan. Olen
raukka ja pelkuri, siitä syystä, että täällä minussa on jotakin
kummittelijantapaista, josta en koskaan oikein voi päästä irti.
PASTORI MANDERS. Miksikä sitä kutsuitte?
ROUVA ALVING. Kummittelijantapaiseksi. Kuin kuulin Reginan ja Osvaldin
äänen tuolla sisällä, oli aivan kuin olisin nähnyt kummittelijoita
edessäni. Mutta minä luuien melkein, että me olemme kummittelijoita
kaikki tyyni, pastori Manders. Ei yksin se, mitä olemme perineet
isältämme ja äidiltämme, elä meissä. Samoin kummittelee kaikenlaiset
vanhat kuolleet arvelut ja kaikenmoiset vanhat kuolleet uskot ja muut
semmoiset. Tuo kaikki ei ole elävänä meissä, mutta pysyy kiinni
kumminkin, emmekä me voi päästä siitä irti. Jos vaan otan käteeni
sanomalehden ja luen sitä, olen näkevinäni kummittelijoiden hiipivän
rivien välissä. Kummittelijoita elänee yli koko maan. Siellä lienee
niitä niin tiheältä kuin hietaa, luulen ma. Ja sitte olemme me niin
vihelijäisen valon-arkoja kaikki tyyni.
PASTORI MANDERS. Aha, -- se siis on voitto lukemisestanne. Kauniita
hedelmiä todella! O, noita inhottavia, kapinallisia, vapaauskoisia
kirjoituksia!
ROUVA ALVING. Erhetytte, hyvä pastori. Te olette itse se mies, joka
saitte minut kiihotetuksi lukemaan; ja siitä olette saava kiitoksen ja
kunnian.
PASTORI MANDERS. Minä!
ROUVA ALVING. Niin, kuin pakotitte minut sen alaiseksi, jota kutsuitte
velvollisuudeksi ja tehtäväksi; kuin ylistitte oikeaksi ja hyväksi,
mitä minun koko mieleni nousi vastustamaan jonakin iljettävänä. Silloin
tahdoin tutkia teidän oppinne saumoja. Tahdoin vaan päästää auki yhden
ainoan solmun, mutta kuin olin saanut sen auki, niin ratkesi kaikki
tyyni. Ja minä huomasin sen olevan koneompelusta.
PASTORI MANDERS (hiljaa, väristen). Tämäkö olisi voitto elämäni
kovimmasta taistelusta?
ROUVA ALVING. Kutsukaa sitä pikemmin kurjimmaksi tappioksenne.
PASTORI MANDERS. Se oli elämäni suurin voitto, Helena, voitto
itsestäni.
ROUVA ALVING. Se oli rikos meitä molempia vastaan.
PASTORI MANDERS. Että minä pyysin teitä ja sanoin: vaimo, menkää kotia
laillisen isäntänne luokse, kun te tulitte minun tyköni eksyneenä ja
huusitte; tässä olen; ottakaa minut! Oliko se rikos?
ROUVA ALVING. Oli, niin minusta tuntuu.
PASTORI MANDERS. Me kaksi emme ymmärrä toisiamme.