PASTORI MANDERS. Niin, niin voitte syystä sanoa. Niin pitkälle on hän
siis joutunut!
ROUVA ALVING (katselee häntä ja on vaiti).
PASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Hän kutsui itseänsä
tuhlaajapojaksi. Niin, sitä pahempi, sitä pahempi!
ROUVA ALVING (katsoo yhä häneen).
PASTORI MANDERS. Ja mitä sanotte te kaikkeen tähän.
ROUVA ALVING. Minä sanon, että Osvald oli oikeassa jok'ainoassa
sanassa.
PASTORI MANDERS (seisottuu). Oikeassa? Oikeaassa! Semmoisilla
periaatteilla!
ROUVA ALVING. Täällä yksinäisyydessäni olen minä tullut samanlaisiin
ajatuksiin, herra pastori. Mutta minä en ole koskaan rohjennut tarttua
niihin. Nyt, kaikeksi onneksi; poikani on puhuva puolestani.
PASTORI MANDERS. Te olette surkuteltava nainen, rouva Alving. Mutta nyt
tahdon puhua teille pari vakavaa sanaa. Edessänne ei nyt enää seiso
asianhoitajanne ja neuvon-antajanne, ei teidän ja kuolleen miehenne
nuoruuden-ystävä. Edessänne seisoo pappi, sellaisena, kuin hän seisoi
edessänne elämänne hurjimmalla hetkellä.
ROUVA ALVING. Ja mitä on papilla sanomista minulle?
PASTORI MANDERS. Minä tahdon ensiksi herättää muistoanne, rouva. Hetki
on hyvästi valittu. Huomenna on miehenne kuoleman kymmenes vuosipäivä;
huomenna on tuon edesmenneen muistomerkki paljastettava; huomenna olen
puhuva suurelle kokoutuneelle joukolle; -- mutta tänään tahdon puhua
teille yksin.
ROUVA ALVING. Hyvä, herra pastori; puhukaa!
PASTORI MANDERS. Muistatteko, että te, oltuanne tuskin vuoden
avioliitossa, seisoitte kadotuksen äärimmäisellä partaalla? Että te
jätitte huoneenne ja kotinne, -- että te pakenitte miehenne luota; --
niin, rouva Alving, pakenitte, ja kieltäydyitte menemästä takaisin
hänen luoksensa, vaikka hän kuinka paljon olisi pyytänyt ja rukoillut
teitä tulemaan?
ROUVA ALVING. Oletteko unhottanut, kuinka äärettömän onnettomaksi
tunsin itseni sinä ensimmäisenä vuonna?
PASTORI MANDERS. Se juuri on oikea kapinanhenki, että vaaditaan onnea
tässä elämässä. Mitä oikeutta on meillä ihmisillä onneen? Ei, meidän
pitää tehdä velvollisuutemme, rouva! Ja teidän velvollisuutenne oli
pysyä kiinni siinä miehessä, jonka kerta olitte valinnut ja johonka
olitte sidottu pyhillä siteillä.
ROUVA ALVING. Tiedätte hyvin, minkälaista elämää Alving vietti siihen
aikaan; mihinkä irstaisuuksiin hän teki itsensä syylliseksi.
PASTORI MANDERS. Tiedän aivan hyvin mitä huhuja hänestä liikkui; ja
minä kaikkein vähimmin hyväksyn hänen elämäänsä nuoruuden vuosina, jos
nimittäin huhuissa oli perää. Mutta, vaimoa ei ole pantu isäntänsä
tuomariksi. Teidän velvollisuutenne olisi ollut nöyrällä mielellä
kantaa ristiä, jonka korkeampi tahto oli katsonut sovelijaaksi teille.
Mutta sen sijaan heitätte te kapinallisesti ristin pois, jätätte
kompastelevan, jota teidän olisi pitänyt tukeman, menette matkaanne ja
panette hyvän nimenne ja maineenne alttiiksi, ja -- olette
turmelemaisillanne toisten maineen kaupanpäälliseksi.
ROUVA ALVING. Toisten? Toisen, tarkoitatte varmaan.
PASTORI MANDERS. Teitte hyvin varomattomasti, etsiessänne turvaa minun
luotani.
ROUVA ALVING. Pappimme luota? Kotiystävämme luota?
PASTORI MANDERS. Erittäin sen tähden. -- Niin, kiittäkää Herraa
Jumalata, että minulla oli tarpeeksi lujuutta, -- että minä sain teidät
kiihkoisista aikomuksistanne ja että minun oli suotu saattaa teidät
takaisin velvollisuuden tielle ja kotia laillisen isäntänne luokse.
ROUVA ALVING. Niin, pastori Manders, se oli todella teidän työtänne.
PASTORI MANDERS. Minä olin vaan halpa ase korkeamman kädessä. Ja kuinka
on siitä, että sain teidät taivutetuksi velvollisuuteen ja
kuuliaisuuteen, kuinka on siitä ollut suurta siunausta, kaikiksi
seuraaviksi elämänpäiviksenne? Eikö käynyt niinkuin ennustin teille?
Eikö Alving kääntänyt selkäänsä eksymyksille, niinkuin miehen sopii?
Eikö hän elänyt sitte sen ajan jälkeen rakkaasti ja nuhteettomasti
kanssanne kaikkea elin-aikaansa? Eikö hän tullut tämän seudun
hyväntekijäksi, ja eikö hän ylentänyt teitä niin luoksensa, että te
vähitellen tulitte auttajaksi kaikissa hänen yrityksissään? Ja
oivalliseksi auttajaksi; -- o, tiedän sen, rouva Alving: sen kiitoksen
annan teille. -- Mutta nyt tulen seuraavaan suureen hairaukseen
elämässänne.
ROUVA ALVING. Mitä tarkoitatte?
PASTORI MANDERS. Niinkuin kerta kieltäydyitte vaimon velvollisuuksista;
samaten olette sitte kieltäytynyt äidin.
ROUVA ALVING. Ah --!
PASTORI MANDERS. Teissä on ollut turmiollinen omavaltaisuuden henki
koko elin-aikanne. Kaikki pyrkimisenne on tarkoittanut pakotointa ja
luvatointa. Koskaan ette ole tahtonut suvaita mitään sidettä päällänne.
Kaiken, mikä on elämätänne rasittanut, olette ajattelemattomasti ja
tunnottomasti heittänyt pois, ikäänkuin kuorman, joka oli omassa
vallassanne. Teitä ei miellyttänyt enää olla vaimona, ja te lähditte
miehenne luota. Teistä tuntui rasittavalta olla äitinä, ja te panitte
lapsenne ulos vieraisiin.
ROUVA ALVING. Niin, se on totta; niin olen tehnyt.
PASTORI MANDERS. Mutta sen vuoksi olettekin tullut vieraaksi hänelle.
ROUVA ALVING. Ei, ei: en ole!
PASTORI MANDERS. Olette kyllä; niin on sen täytynyt käydä. Ja
minkälaisena olette saanut hänet takaisin! Ajatelkaa oikein, rouva
Alving. Te olette rikkonut paljon miestänne vastaan; -- sen tunnustatte
pystyttäessänne hänelle muiston tuolla alaaila. Tunnustakaa nyt myös,
mitä olette rikkonut poikaanne vastaan; lienee vielä aika saattaa hänet
takaisin harhapoluilta. Kääntykää itse; ja pystyttäkää, mitä hänessä
sentään ehkä vielä voi pystyttää. Sillä (kohottaen etusormeansa)
totisesti, rouva Alving, te olette vian-alainen äiti! -- Tämän olen
katsonut velvollisuudekseni sanoa teille. (Äänettömyyttä.)
ROUVA ALVING (hitaasti ja hilliten itseänsä). Te olette nyt puhunut,
herra pastori; ja huomenna puhutte te mieheni muistoksi. Minä en puhu
huomenna. Mutta nyt minä tahdon puhua hiukan teille, niinkuin te olette
puhunut minulle.
PASTORI MANDERS. Luonnollisesti; te tahdotte tuoda esiin puollustuksia
elämällenne --
ROUVA ALVING. En. Tahdon vaan kertoa.
PASTORI MANDERS. No --?
ROUVA ALVING. Kaikki, mitä tässä juuri sanoitte minusta ja miehestäni
ja meidän yhdys-elämastämme, sittekuin te, niinkuin sanoitte sitä,
olitte saattanut minut takaisin velvollisuuden tielle, -- kaikki se on
semmoista, jota ette ollenkaan tunne omasta huomiostanne. Siitä
hetkestä aikain ette te -- jokapäiväinen seuraystävämme -- astunut enää
jalallannekaan meidän huoneesemme.
PASTORI MANDERS. Muutittehan te ja miehenne kaupungista heti sen
jälkeen.
ROUVA ALVING. Niin; ja tänne luoksemme ette tullut koskaan mieheni
elin-aikana. Asiat ne olivat, jotka pakottivat teidät tulemaan minun
luokseni, kuin olitte saanut lastenkoto-asian kanssa tekemistä.
PASTORI MANDERS (hiljaa ja epävarmasti). Helena -- jos tämä on oleva
nuhdetta, niin tahdon pyytää teitä miettimään --
ROUVA ALVING. niitä suhteita, joita teidän asemanne takia oli huomioon
ottaminen; niin. Ja sitte, että minä olin karannut vaimo. Ei voi
koskaan olla kylliksi varovainen semmoisia karttamattomia naisia
kohtaan.
PASTORI MANDERS. Rakas -- rouva Alving, tuo on niin tavatointa
liioittelemista --
ROUVA ALVING. Niin, niin, niin, olkoon vaan. Sitä minä vaan tahdoin
sanoa, että kuin te tuomitsette minun aviollisia suhteitani, niin
nojaudutte sinänsä ilman mitään yleiseen tavalliseen mielipiteesen.
PASTORI MANDERS. No niin kyllä; ja mitä sitte?
ROUVA ALVING. Mutta nyt, Manders, tahdon sanoa teille totuuden. Olen
vannonut itsekseni, että teidän kerta pitäisi saada se tietää. Teidän
yksin!
PASTORI MANDERS. Ja mikä on sitte totuus?
ROUVA ALVING. Totuus on se, että minun mieheni kuoli yhtä säädyttömänä,
kuin hän oli elänyt kaiken elin-aikansa.
PASTORI MANDERS (hapuilee tuolia). Mitä sanoitte?
ROUVA ALVING. Yhdeksäntoista-vuotisen avioliiton jälkeen yhtä
säädyttömänä, -- ainakin himoissansa, -- kuin hän oli ennenkuin meidät
vihitte.
PASTORI MANDERS. Ja näitä nuoruuden hairauksia, -- näitä
säännöttömyyksiä, -- huikentelevaisuuksia, jos niin tahdotte, te
kutsutte säädyttömäksi elämäksi!
ROUVA ALVING. Kotilääkärimme käytti sitä sanaa.
PASTORI MANDERS. Nyt en ymmärrä teitä.
ROUVA ALVING. Ei ole tarpeenkaan.
PASTORI MANDERS. Minua melkein pyörryttää. Koko teidän avioliittonne,
-- koko tämä monivuotinen yhdys-elämä miehenne kunssa, ei olisi oliut
muuta kuin peitetty kadotus!
ROUVA ALVING. Ei pikkuistakaan muuta. Nyt tiedätte sen.
PASTORI MANDERS. Tämä -- siitä tulen tuskin selville. En voi käsittää
sitä! En ajatella sitä! Mutta mitenkä oli sitte mahdollista, että --?
Mitenkä on mitään semmoista voitu pitää salassa?
ROUVA ALVING. Se onkin ollut lakkaamatoin taisteluni päivästä päivään.
Kuin olimme saaneet Osvaldin, näytti mielestäni tulevan ikäänkuin vähän
parempata Alvingista. Mutta se ei kestänyt kauvaa. Ja silloinhan minun
täytyi taistella kaksinkertaisesti, taistella henkeni uhalla, ett'ei
kukaan saisi tietää, minkälainen ihminen lapsen isä oli. Ja tiedättehän
sitte, kuinka miellyttävä Alving oli. Ei kukaan näyttänyt voivan uskoa
muuta kuin hyvää hänestä. Hän oli sitä lajia väkeä, joiden elämä ei
turmele heidän mainettaan. Mutta sitte, Manders, -- senkin saatte
tietää, -- sitte tuli inhottavin kaikista.
PASTORI MANDERS. Tätäkin inhottavampi!
ROUVA ALVING. Minä olin ollut suvaitsevainen hänelle, vaikka niin hyvin
tiesin, mitä tapahtui salassa talon ulkopuolella. Mutta kuin sitte
pahennus tuli meihin oman kattomme alle --
PASTORI MANDERS. Mitä sanotte! Tänne!
ROUVA ALVING. Niin, tänne omaan kotiimme. Tuolla sisällä (näyttää
ensimmäistä oikeanpuolista ovea) ruokahuoneessa tulin ensiksi sen
jäljille. Minulla oli jotakin tekemistä siellä sisällä, ja ovi oli
lonkallaan. Sitte kuulin sisäpiikamme tulevan ylös puutarhasta, kantaen
vettä noille kukille tuolla.
PASTORI MANDERS. No niin --?
ROUVA ALVING. Vähän jälkeenpäin kuulin, että Alvingkin tuli. Kuulin,
että hän sanoi jotakin hiljaa hänelle, ja sitte kuulin -- (lyhyesti
nauraen.) O, se kaikuu vielä korvissani niin repivältä ja
naurettavalta; -- kuulin oman palveluspiikani kuiskaavan: Päästäkää
minut, herra kamariherra! Antakaa minun olla!
PASTORI MANDERS. Mikä sopimatoin kevytmielisyys! O, mutta muuta kuin
kevytmielisyyttä se ei ole ollut, rouva Alving. Uskokaa minua.
ROUVA ALVING. Minä sain pian tietää, mitä minun piti uskoa. Kamariherra
sai tahtonsa piian kanssa, -- ja sillä suhteella oli seurauksia,
pastori Manders.
PASTORI MANDERS (ikäänkuin kivettyneenä). Ja kaikki tuo tässä talossa!
Tässä talossa!
ROUVA ALVING. Olin suvainnut paljon tässä talossa. Pitääkseni häntä
kotona iltasittain -- ja öisin, täytyi minun ruveta hänelle
seurakumppaniksi hänen salaisissa juomingeissaan yläällä kamarissa.
Siellä täytyi minun istua kahden hänen kanssaan, täytyi kilisteliä ja
juoda hänen kanssaan, kuunnella hänen törkeätä, tyhjää puhettansa,
täytyi painia nyrkkipainia hänen kanssaan, saadakseni laahatuksi hänet
sänkyyn --
PASTORI MANDERS (vavisten). Että olette voinut kestää kaikkea tätä.
ROUVA ALVING. Minulla oli pieni poikani, jonka hyväksi kestää. Mutta
kuin sitte se viimeinen häväistys tuli; kuin oma piikani --; silloin
vannoin itsekseni: tämän pitää loppua! Ja sitte otin vallan talossa --
koko vallan -- sekä hänen että kaiken muun ylitse. Sillä nyt oli
minulla ase häntä vastaan, näettekös; hän ei uskaltanut napista. Siihen
aikaan Osvald pantiin maailmalle. Hän oli silloin seitsemännellä, ja
alkoi havaita ja kysellä, niinkuin lapset tavallisesti tekevät. Kaikkea
sitä en voinut kärsiä, Manders. Arvelin, että lapsi tulee myrkytetyksi,
kuin hän vaan hengittikään tässä saastutetussa kodissa. Sen vuoksi
laitoin hänet maailmalle. Ja nyt huomaatte myös, minkä tähden hän ei
koskaan saanut astua jalkaansa tänne kotia, niin kauvan kuin hänen
isänsä eli. Kukaan ei tiedä, mitä se on maksanut minulle.
PASTORI MANDERS. Te olette todella koetellut elämätä.
ROUVA ALVING. En olisi koskaan sitä kestänyt, ell'ei minulla olisi
ollut työtäni. Niin, sillä uskallan kyllä sanoa, että olen tehnyt
työtä! Kaikki nämä tilan kartuttamiset, kaikki parannukset, kaikki ne
hyödylliset laitokset, joista Alving sai kiitosta ja ylistystä, --
luuletteko hänellä olleen vireyttä semmoiseen? Hänellä, joka oikoeli
kaiket päivät sohvalla ja luki vanhaa valtiokalenteria! Ei; nyt tahdon
sanoa teille senkin: minä se hänet liikkeelle ajoin, kuin hänellä oli
valoisammat välihetkensä; minun täytyi vetää koko kuorma, kuin hän
sitte jälleen alkoi elämöimistään tahi lyhistyi kurjuuteensa ja
vihelijäisyyteensä.
PASTORI MANDERS. Ja tälle miehelle te pystyätte muistomerkin.
ROUVA ALVING. Siinä näette pahan omantunnon voiman.
PASTORI MANDERS. Pahan --? Mitä tarkoitatte?
ROUVA ALVING. Ajattelin aina, että oli mahdoointa estää totuutta
tulemasta ilmi, ja uskotuksi. Sen tähden olisi lastenkoto ikäänkuin
kukistava kaikki huhut ja poistava kaikki epäilykset.
PASTORI MANDERS. Siinä olette varmaan päässyt tarkoituksenne perille,
rouva Alving.
ROUVA ALVING. Ja sitte oli minulla toinenkin syy. En tahtonut, että
Osvald, minun oma poikani, saisi minkäänlaista perintöä isältänsä.
PASTORI MANDERS. Alvingin omaisuudella siis --?
ROUVA ALVING. Niin. Summat, jotka vuosittain olen lahjoittanut tälle
lastenkodolle, tekevät sen määrän, -- olen laskenut sen tarkkaan, --
sen määrän, joka aikanaan teki luutnantti Alvingista suotuisan
kosiomiehen.
PASTORI MANDERS. Minä ymmärrän teidät --.
ROUVA ALVING. Se oli ostosumma --. En tahdo, että ne rahat joutuvat
Osvaldin käsiin. Minun poikani pitää saaman kaikki minulta, niin hänen
pitää.
(Osvald Alving tulee toisen oikeanpuolisen oven kautta;
hatun ja päällystakin on hän jättänyt ulkopuolelle.)
ROUVA ALVING (häntä vastaan). Oletko jo täällä jälleen? Rakas, rakas
poikani!
OSVALD. Niin; mitä tekisi ulkona tässä iankaikkisessa sade-ilmassa?
Mutta minä kuulen, että meidän pitää mennä ruualle. Se on oivallista!
REGINA (paketti kädessä, ruokahuoneesta). Täällä on tullut paketti
rouvalle, (ojentaa hänelle sen.)
ROUVA ALVING (katsahtaen pastori Mandersiin). Juhlalaulut huomiseksi,
luultavasti.
PASTORI MANDERS. Hm --.
REGINA. Ja sitte on siellä pöytä katettu.
ROUVA ALVING. Hyvä; me tulemme vähän ajan perästä; tahdon vaan --
(rupeaa avaamaan pakettia.)
REGINA (Osvaldille). Haluaako herra Alving valkeaa vai punaista
portviiniä?
OSVALD. Molempia, neitsyt Engstrand.