PASTORI MANDERS. Ahaa, siinäpä se on!
ROUVA ALVING. Mikä?
PASTORI MANDERS. Kuin Osvald tuli tuolla ovessa piippu suussa, niin
olin näkevinäni hänen isänsä ilmielävänä.
OSVALD. Ei nyt, todellako?
ROUVA ALVING. Oo, miten voittekaan sanoa niin! Onhan Osvald minuun.
PASTORI MANDERS. Niin; mutta hänellä on joku piirre suupielessä,
jotakin huulissa, joka muistuttaa niin ilmeisesti Alvingista --
varsinkin nyt, kuin hän polttaa.
ROUVA ALVING. Ei ollenkaan. Osvaldilla on pikemmin jotakin papillista
suussaan, minun mielestäni.
PASTORI MANDERS. No niin, no niin; muutamilla virkaveljilläni on
samanlainen piirre.
ROUVA ALVING. Mutta pane piippu pois, poika kultani: en tahdo saada
sauhua tänne sisään.
OSVALD (tekee niin). Mielelläni. Tahdoin vaan koetella sitä; sillä olen
kerta polttanut siitä lapsena.
ROUVA ALVING. Sinäkö?
OSVALD. Niin. Olin aivan pieni silloin. Ja sitte muistan tulleeni ylös
kamariin isän luo eräänä iltana, kuin hän oli niin iloinen ja hauska.
ROUVA ALVING. Oo, sin' et muista mitään niiltä ajoilta.
OSVALD. Muistan, muistan selvästi, kuinka hän nosti minut polvelleen ja
antoi minun polttaa piippua. Polta poika, hän sanoi, -- polta kelpo
lailla, poika! Ja minä poltin minkä suinkin taisin, kunnes tunsin
tulevani ihan vaaleaksi ja hiki herui suurissa pisaroissa otsalleni.
Silloin hän nauroi niin sydämmellisesti --
PASTORI MANDERS. Sepä vasta kummallista.
ROUVA ALVING. Ystäväni, se on vaan Osvaldin unennäköjä.
OSVALD. Ei, äiti, en ole sitä uneksinut. Sillä -- vaikka et voi muistaa
sitä -- niin sinä tulit sisään ja kannoit minut ulos lastenkamariin.
Siellä tuli minulle paha elämä, ja minä näin, että sinä itkit. --
Tekikö isä usein semmoisia ilveitä?