VELLAMO (aukaisee kirjeen nopeasti, lukee, istuu ihmeissään). Tämäpä
omituista!
SVANTE ALHORANTA. Mikä sitten? Mitä siinä on?
VELLAMO. Anni! (Juoksee oikean ikkunan luo). Hän meni jo. — (Tulee
takaisin pöydän luo.) Mistä äiti on voinut tietää, että te —?
(Hämmentyy, lukee uudestaan.)
SVANTE ALHORANTA. Voitteko sanoa minulle, mitä äitinne kirjoittaa?
(Vellamo ojentaa kirjeen Svante Alhorannalle, joka lukee.) »Matkustan
suoraa päätä ulkomaille. Älä yritäkään seurata minua vielä! Ilmoitan
ensimmäisestä pysähdyspaikastamme osoitteeni. Tule vasta myöhemmin
kesällä. Tulkaa molemmat! Ehkä Svante Alhoranta saattaa sinut minun
luokseni. Hyvästi, oma Vellamoni! Odotan teitä! — Äitisi. — P.S. —
Hämmästyikö hän, kun löysi paviljongista — sinut?» — (Panee kirjeen
pöydälle, menee Vellamon luo.) Te ihmettelette —?
VELLAMO. Mistä äiti tiesi —?
SVANTE ALHORANTA. Että minä olen täällä? — Hän pyysi minua tulemaan
tänne, kun näen lipun katolla. Hänen piti sanoa minulle viimeiset
jäähyväiset.
VELLAMO. Miksi hän sitten ei sanonutkaan?
SVANTE ALHORANTA. Hän sanoi ne — tällä tavalla.
VELLAMO (hämillään). Näinkö —?
SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoititte äsken, kun sanoitte, että enköhän
minäkin jo ole maksanut lunnaitani?
VELLAMO (tuskalla). Jos minä nyt sanon jotakin, niin — se ei ole totta
— tai — te ette sitä ymmärrä — minä en itsekään ymmärrä. — (Menee
sohvan luo.) Oih! Miksi näin — miksi näin —? (Vaipuu sohvalle.)