VELLAMO. Ei, ei! Eihän se ollut muuta kuin mitä minä itse olin
sanonut vähän ennen. Mutta minä en ollenkaan silloin ajatellut — oi,
hyvä jumala! — Minä en ajatellut noin — tuo kirje — hänen ääretön
rakkautensa — äiti raukka — hän on yrittänyt — oi, ette te ymmärrä,
mitä minä ajattelen —!
SVANTE ALHORANTA. Minä luulen ymmärtäväni. Mutta te erehdytte.
VELLAMO. En, en! Tässä on jotakin lunastuksen tapaista äidin puolelta
— meidän välillemme tuli jotakin — aivan kuin sulku. — (Nousee
vilkkaasti.) Te olette hyvä, te olette jalo, minä tiedän sen. Säälikää
äitiä! Säälikää Margareta-raukkaa! Hänen sydämensä ei saa kuolla! Oi,
hänellä on niin hellä sydän — niin hellä! — Matkustakaa hänen luoksensa
— matkustakaa — minä rukoilen teitä.
SVANTE ALHORANTA (vakavasti). Hän pahastuisi siitä.
VELLAMO. Pahastuisi —?
SVANTE ALHORANTA (pitkään). Tuolla paadella — tuolla oven ulkopuolella
seisoi Margareta kerran erään nuorukaisen rinnalla. — Auringon
kirkastamina näin minäkin heidät siellä kauan — kauan. Nyt minä en enää
näe heitä. Margareta on toisessa paikassa, ja nuorukainen on kadonnut.
— Mutta hän — äitinne näkee heidät — ei tunne ketään toisia. Hän
seisoo unelmissaan yhä vielä tuon nuorukaisen rinnalla — tuolla — ja
näkee vain hänet, tuntee vain hänet. Minua hän ei enää tunne — paitsi
nimeltä. Hän pitää minua tuon nuoruudenystävänsä parhaana toverina.
Siinä kaikki. Hän pahastuisi, jos minä matkustaisin. Hän sanoisi
siiloin, että minä en Margaretaa rakastanutkaan. — Miksi minä häntä
pettäisin? Hän tietää kuitenkin totuuden — itsestänsä. Jos minä menisin
hänen eteensä yhtä nuorena ja uhkuvana kuin hän on tullut minun eteeni
— niin rakastaisi hän minua epäilemättä. Minä en voinut mennä. Hän on
voinut tulla. (Ojentaa kätensä.)
VELLAMO. Onko äiti sanonut teille kaiken tämän?
SVANTE ALHORANTA. On — kaikki.