VELLAMO. Niin paljon äiti teitä rakasti.
SVANTE ALHORANTA. Margareta — raukka! (Kääntyy hitaasti perälle päin,
jääden ovipieleen, katselemaan koskea. Vellamo asettaa taulun lattialle
seinää vasten.) Monta kertaa olen minä seisonut tällä samalla paikalla.
Uhmaten seisoin minä suuren luonnon edessä ja vaadin sitä alistumaan
ihmisonnen palvelukseen. Minulle oli silloin onni niin helppoa — niin
uskomattoman helppoa! (Vellamo menee alas pöydän luo.) Minä luulin
silloin onnea tulvivan — ilmaiseksi. (Tulee alas toiselle puolelle.)
Kun minä katselen teitä — niin tuntuu minusta — että kaikki tuo
tapahtui eilen — ja että sama onni tulvii — vain tulvimalla tulvii
minulle. Mutta kun katson tuonne — (Katselee vasemmasta ikkunasta.) —
niin huomaan — mikä pitkä yö on entisyyden ja tämän päivän välillä.
— Minä tahdoin tehdä sammon, joka jauhaisi elämän onnea, suurta elämän
onnea — mutta —
VELLAMO. Ettekö usko, että tekin jo olette maksanut lunnaanne?
(Svante Alhorannan katse kirkastuu, hän aikoo rientää Vellamon luo.)
ANNI (tulee oikealta). Tässä on neidille kirje.
VELLAMO. Kirje — keneltä?
ANNI. Kauppaneuvoksetar antoi ja käski tuoda tänne, kun näen lipun
liehuvan —
VELLAMO. Lipunko?
ANNI. Paviljongin katolla.