ROUVA VUORENPÄÄ. — jotka polkevat sydämiä! Niin teette.
SVANTE ALHORANTA. Suuren päämäärän valtatien varrella voi sattua
yhtä ja toista. (Äänettömyys.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko sekin — minä tarkoitan muuatta tapausta —
kaukaisessa menneisyydessä — te arvaatte ehkä — mitä minä tarkoitan
— sattuiko — sekin jonkun päämäärän tähden? Teidänkö — vai minun?
SVANTE ALHORANTA. En tiedä.
ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko teille ylipäänsä mitään — silloin?
SVANTE ALHORANTA. Katkerasta pettymyksestä alkoi minun rotkoinen
vuoristopolkuni, ja vei — korpeen. Vasta sieltä alkoi minun —
valtatieni. (Äänettömyys.) Minua pahoittaa, jos tämä lakko on teille
tuskallinen, mutta minä en voi sitä auttaa.
ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en puhu nyt lakosta! — Entisyydestä — siitä mitä
tapahtui —
SVANTE ALHORANTA. Siitä on jo niin paljon aikaa kulunut — niin paljon
unohtunut —
ROUVA VUORENPÄÄ (ivallisesti). Unohtunutko? Onko todellakin?
SVANTE ALHORANTA. Älkää manatko esiin kuolleitten haamuja! Ne voivat
asettua teidän tuomariksenne.
ROUVA VUORENPÄÄ (nousee ärtyneenä). Te seisotte pimeässä, herra
Alhoranta! — Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä tuntenut — ensi
hetkestä, kun teidät eilen näin — että te asetutte minun tuomarikseni.
Teidän käytöksenne, teidän kiertelevä keskustelunne, teidän katseenne —
kaikki on ollut tuomarin kieltä — koston kieltä! Te kartatte puhumista
siitä, mutta sen sijaan toimitte — puuhaatte onnettomuutta — niin
juuri! — onnettomuutta se tuottaa, sillä teidän valtatienne lähtee
väärästä katkeruudesta, väärästä pettymyksestä. Sentähden sanon teille
vielä kerran — te seisotte aivan pimeässä, herra Alhoranta!
SVANTE ALHORANTA. Te erehdytte, jos luulette minun ajattelevan kostoa.
Minun yhteiskunnallinen toimintani ei ole missään yhteydessä noitten —
nuoruudentapahtumain kanssa.
ROUVA VUORENPÄÄ. Eikö missään yhteydessä! — Minkä vuoksi te jouduitte
jyrkänteille ja korpeen? Yhteiskunnanko vuoksi? Älkää pettäkö itseänne!
Minun vuokseni te lähditte, karkasitte. (Kääntyy päin.) Te ette vie
minua harhaan, vaikka minä tunnenkin halveksumisen huokuvan teidän
äänestänne, kun puhutte meidän menneisyydestämme. Te rakastitte minua
kuitenkin (kääntyy pois) silloin. Minun täytyy se uskoa, ja — minä
uskon. — Ellen sitä tekisi, niin ajaisin teidät ulos heti paikalla.
SVANTE ALHORANTA. Uskokaa sitten myöskin se, että minä en ikinä ole
askeltakaan ottanut — kostaakseni teille!
ROUVA VUORENPÄÄ. Kenties minä uskon senkin — myöhemmin. Mutta ensin
täytyy teidän totuuden nimessä sanoa minulle — minkätähden te silloin
lähditte? (Svante Alhoranta kääntyy vähän poispäin hetkeksi.) Jos
minä olisin nuori tyttö, ja vaisto puhuisi minulle samaa kieltä kuin
nyt, niin pakenisin kauaksi teidän läheisyydestänne. Mutta minä olen
hopeahapsinen nainen — niin paljon kärsinyt — ja kärsinyt toivottomasti
— että minä voin seisoa tässä ja — odottaa — odottaa. (Kääntyy poispäin.
Äänettömyys.) Jos te aavistaisitte, kuinka paljon minä olen kärsinyt —
oh, kuinka paljon — mutta mistäpä te! Te ette aavistanut edes kuinka
paljon minä — teitä rakastin — kuinka äärettömän paljon! (Svante
Alhoranta astuu askeleen lähemmäksi. Rouva Vuorenpää pyyhkii hitaasti
otsaansa.) Mutta mitäpä siitä — nyt enää! Minun sydämeni on jo hiipunut
ja hiiltynyt. Se tuli on polttanut hitaasti — mutta varmasti — oh,
niin hitaasti! — (Vaipuu muistoihinsa.) Mitään minä en ole kuitenkaan
unohtanut. Kaikki muistan aivan elävästi —kaikki. Hän rakasti minua
niin kauniisti, suuresti. Ja minä — minä jumaloin häntä. Hän kertoi
minulle suuresta tulevaisuudestamme. Hän loihti esiin äärettömän määrän
onnea ja ihanuutta — jonka me yhdessä toteuttaisimme. Koski oli se
runsauden sarvi, jonka avulla me tekisimme suuren työmme — ihmiskunnan
hyödyksi — itsemme iloksi. Ja minä — minä elin vain hänelle, hänen
aatteilleen ja — suurelle onnellemme. — Sitten eräänä aamuna — (Istuu
hiljaa.) — ryöstettiin minulta kaikki — kaikki. Maailma pimeni, aurinko
sammui. Minä juoksin — juoksin sinne tänne, ja huusin — miksi — miksi!?
(Painaa kädellään sydäntään.) Nyt en voi juosta — en huutaa. Eikä sitä
tarvitakaan — vastaajani on lähellä ja kuulee kuiskauksenikin — miksi
hän lähti? (Ummistaa silmänsä.)
SVANTE ALHORANTA (astun taas askeleen lähemmäksi). Margareta!
ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa). Minä kuulen — Svante.
SVANTE ALHORANTA (katkonaisesti ja matalalla äänellä). Toverini
— minun liikeystäväni, sanoi kerran — en koskaan ollut huomannut
hänen valhetelleen — että hän oli kihloissa — salakihloissa sinun
kanssasi, Margareta — ja että — että teidän suhteenne oli — niin —
niin kehittynyt — että — piti toimittaa kiireellinen vihkiminen.
(Tuskaisesti.) Minä kauhistuin, jähmetyin, hyydyin — elämän virta
seisahtui minussa. — — Kun se taas alkoi kiertää — tunsin, että jotakin
oli katkennut — sortunut. — (Voimakkaasti.) Minä lähdin — pakenin —
matkustin — kuin unissani. (Matalasti.) Muutama viikko sen jälkeen olin
kuitenkin — kotimatkalla — mutta näin silloin lehdistä — että olitte —
vihityt. — Siinä pääasiat —
ROUVA VUORENPÄÄ (tuijottaa eteensä). Valehtelija — konna! (Nousee.)
Kirous — kirous hänelle!
SVANTE ALHORANTA (kauhistuen). Se ei siis ollut totta?
ROUVA VUORENPÄÄ (huitoen). Valhetta — valhetta —, mustaa kuin sysi!
Oi, Jumalani!
SVANTE ALHORANTA (hiljaisesti). Margareta! Minä huomaan rikkoneeni
paljon sinua vastaan. Mutta nuoruuden kiivaus — ajattelemattomuus —
onhan sekin ymmärrettävää. — Kuinka olet mahtanutkaan minua syyttää —