ROUVA VUORENPÄÄ. Se on totta.
HOVINEUVOS KARILA. — Eikä saa lahjoittaa. — On taisteltava —! — Mutta
minä en tahdo olla siinä mukana —
ROUVA VUORENPÄÄ. Tee samoin minun osuuteni kanssa! Päästä minutkin irti
tästä —! — Minä en kestä enää tätä elämää täällä —. (Menee perälle,
katselee ulos.)
HOVINEUVOS KARILA. Olisi parasta, että lähtisit kaupunkiin. Täällä voi
tulla liian jännittävää —
ROUVA VUORENPÄÄ. Niin aionkin tehdä -. Paljonko kello on?
HOVINEUVOS KARILA. Puoli kaksitoista. Puolen tunnin kuluttua puhkeaa
lakko konehuoneella. Sitä emme siis voi auttaa. Eikä se minua niin
erittäin huolettaisi — ellei —
ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä?
HOVINEUVOS KARILA. Minä pelkään, että se laajenee koko tehdasalueelle.
Sitä minä todellakin pelkään. Me seisomme aivan kuin tulivuoren
kupeella. — Ahti arveli, että he vain uhkaavat, kannattaakseen
tovereitaan —. Hm! Mahdollista kyllä — mutta — kuka sen tietää —!
Kuulin kerrottavan, että — jos tehtaan pilli puhaltaa kolme kertaa,
niin silloin — alkaa lakko — kaikkialla —
ROUVA VUORENPÄÄ. Emmekö voi mitään tehdä —?
HOVINEUVOS KARILA. Emme.
ROUVA VUORENPÄÄ (tulee alas). Tiedätkö mitä? Minä odotan tänne juuri
erästä henkilöä —
HOVINEUVOS KARILA. Ketä?
ANNI (tulee). Herra Alhoranta pyytää puhutella rouva
kauppaneuvoksetarta.
ROUVA VUORENPÄÄ. Pyydä sisään! (Anni menee.) Minä lähetin hakemaan
häntä —
HOVINEUVOS KARILA. Häntäkö? Mitenkä —?
ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy puhua hänen kanssaan — minun täytyy saada
tietää hänen — minä tarkoitan — minä pelkään, että kosto on tässä
vaikuttimena —
HOVINEUVOS KARILA. Olitko sinä siis syypää hänen lähtöönsä — silloin?
ROUVA VUORENPÄÄ. En. Mutta kuka tietää mitä hän asiasta ajattelee.
Jumalako tietää, mistä se kaikki johtui. Minä tahdon selvyyttä! Minä en
mistään hinnasta tahdo ottaa itselleni syytä siihen, mitä täällä nyt on
tekeillä. Minä en jaksa sitä edes ajatellakaan.
ANNI (tulee vasemmalta). Herra Alhoranta! (Svante Alhoranta tulee
levollisena esille, pysähtyy, kumartaa rouva Vuorenpäälle. Anni menee.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Tervetuloa — herra Alhoranta! — Enoni, hovineuvos
Karila.
HOVINEUVOS KARILA. Olen luullakseni kerran ennenkin kuullut teidän
nimenne — ja nähnytkin teidät — jättiläislakon aikana pääkaupungissa —
muistanko oikein —? (Svante Alhoranta kumartaa.) Niin, niin! Teitä ei
hevillä unohda. — Mutta suokaa anteeksi, että poistun. Näkemiin, herra
Alhoranta. (Menee vasemmalle.)
ROUVA VUORENPÄÄ (epävarma ja vavahteleva). Antakaa anteeksi — herra
Alhoranta — että — että vaivasin teitä — tänne. — Ettekö suvaitse
istua? (Svante Alhoranta kumartaa, jää seisomaan. Rouva Vuorenpää
neuvottomana.) Älkää pahastuko, jos minä — (Istuutuu.) — En ole voinut
oikein hyvin — viime aikoina —. (Äänettömyys.)
SVANTE ALHORANTA. Otaksuin, että teillä olisi minulle sangen
tärkeätä sanottavaa — sentähden noudatin kutsuanne, vaikka aikani onkin
nykyään kovin tiukalla.
ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa, vaikeasti). Minulle on kerrottu, että te
olette saanut aikaan tämän mieltenkuohun — meidän tehtaillamme —
SVANTE ALHORANTA. Olot — en minä.
ROUVA VUORENPÄÄ. Te olette kuitenkin ohjannut tapausten kulkua —
kiirehtinyt sitä —?
SVANTE ALHORANTA. Voimieni mukaan.
ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Alhorantaan.) Mistä syystä?
SVANTE ALHORANTA. Vakaumuksesta.
ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en — usko teitä!
SVANTE ALHORANTA. Niinkuin suvaitsette.
ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en ole tottunut pitämään teitä vakaumuksen
miehenä — herra Alhoranta.
SVANTE ALHORANTA. Minä en voi sanoa samaa teistä, koska te — olette
nainen.
ROUVA VUORENPÄÄ (liikahtaa hermostuneesti). Te ette tahdo loukata
sanoilla — vaan kyllä ajatuksilla ja — teoilla.
SVANTE ALHORANTA. Lakkoako tarkoitatte?
ROUVA VUORENPÄÄ. Myöskin sitä.