SVANTE ALHORANTA (ojentaa kätensä rouva Vuorenpäälle). Margareta!
ROUVA VUORENPÄÄ. Ja — kärsinyt itseni karrelle.
SVANTE ALHORANTA. Voitko antaa minulle anteeksi?
ROUVA VUORENPÄÄ. Voin. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että näin on
täytynyt käydä —
SVANTE ALHORANTA. Sinä olet niin kalpea — sinun täytyy istua. (Auttaa
hänet sohvalle.)
ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Svante Alhorantaa). Etkö sinä —? (Svante
Alhoranta istuu.) Kiitos! — Minun täytyy vielä kysyä sinulta — vielä
kuulla sinun suustasi —. Mutta — (Hymyilee heikosti.) — älä vain
— ymmärrä minua väärin! Minun mielessäni silloiset — Svante ja
Margareta — kuvastuvat toisiksi ihmisiksi — meidän hyviksi ystäviksemme
— ei meiksi itseksi — ymmärrätkö mitä tarkoitan? (Svante Alhoranta
nyökäyttää myöntävästi.) Älä siis kohdista kysymystäni — meihin! —
Rakastitko sinä silloin Margaretaa?
SVANTE ALHORANTA. Rakastin.
ROUVA VUORENPÄÄ. Paljonkin?
SVANTE ALHORANTA. Niin paljon, että — minä rakastan häntä vieläkin.
ROUVA VUORENPÄÄ. Silloista Margaretaa?