VELLAMO. Niin — niin — Ahti — Ahdin ovat — minä ymmärsin väärin —.
Isä-vainajallahan olikin kylmät, teräsharmaat silmät — ei näissä ole
mitään yhtäläisyyttä — (Peittää kuvan ja tulee alas.)
ROUVA VUORENPÄÄ (raskaasti). Ei — ei niissä ole.
VELLAMO (pysähtyy hämmästyneenä; arasti). Mitä tarkoitat —?
ROUVA VUORENPÄÄ (kuulematta). Hänellä oli kylmät, teräsharmaat — ei
mitään — ei mitään yhteyttä Ahdin —
VELLAMO. Äiti! (Rouva Vuorenpää lopettaa äkkiä ja katsoo pelästyneenä
Vellamoa. Vellamo katselee liikahtamatta äitiään. Rouva Vuorenpää
hämmentyy, painaa päänsä alas. Vellamo pyyhkii otsaansa, menee hitaasti
telineen luo, järjestelee maaleja ja siveltimiä. Rouva Vuorenpää nousee
raskaasti, katselee Vellamoa, hermostuu, menee perälle, katselemaan
ulos. — Äänettömyys.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä Ahti soitti?
VELLAMO. Sanoi tulevansa tänne — hetken perästä.
ROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy). Sinun taulullasi on hyvä nimi. »Satu!»
(Vellamo ei vastaa. Rouva Vuorenpää menee hitaasti istumaan sohvan
nurkkaan, lähelle Vellamoa.) Se on hyvin sattuva. (Katsahtaa
Vellamoa.) Sattuvampi kuin luuletkaan.
VELLAMO (neuvottomana). Hm!
ROUVA VUORENPÄÄ (hermostuneesti). No — ei siten kuin sinä ajattelet.
VELLAMO. Minä — minä en ajattele mitään.