VELLAMO. Minä ymmärsin tietysti väärin. Ei puhuta siitä!
ROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että vaiti oleminen olisi minulle eduksi.
VELLAMO (menee äidin luo). En minä sitä tarkoittanut. — En usko sinusta
mitään pahaa.
ROUVA VUORENPÄÄ. Mistä sait tuon nimen taulullesi?
VELLAMO (istuu jakkaralle). Se oli vain mielijohde. Minä olen antanut
Lainan kertoa satuja, istuessaan mallina.
ROUVA VUORENPÄÄ. Mielijohdeko?
VELLAMO. Päähänpisto — tai sattuma.
ROUVA VUORENPÄÄ. Sitä en usko. — Rengas liittyi toiseen — edelliseen —
ja kohtalo takoo jo uutta —
VELLAMO. Oletko ruvennut taas mietiskelemään?
ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et usko? — Kyllä minä tiedän. Tähän sinun
»Satuusi» liittyy toinen satu eräästä maahovin tytöstä, joka eli kerran
perintökodissaan — kohisevan kosken rannalla. Minun tarinani, kosken
tarina siihen liittyy.
VELLAMO. Äiti!
ROUVA VUORENPÄÄ (katselee Vellamoa). Tyttö oli tuollainen
tummakiharainen. Hyvin sinun näköisesi — hyvin.
VELLAMO. Kyllä tiedän. Tuolla vanhassa hovissa — kauniin kosken
rannalla.
ROUVA VUORENPÄÄ. Sinä et tiedä, kuinka kaunis ja kiehtova tuo koski
oli. (Raskaasti.) Nyt se ei enää ole samanlainen kuin silloin.
Sen voima vangittiin sulkuihin ja telkimiin. Sen voimakas ääni
tukahutettiin hammasrattaitten kalinaan. Kaksi vierasta miestä sen
teki. Niin kävi tytön kosken. Ja niin kävi — hänen itsensäkin.
Tietysti. Olihan hän kosken kasvatti.
Tehtaanrakentajista oli toinen tumma, toinen vaalea.
Hovin tyttö vihasi heitä kumpaistakin — aluksi. Mutta Tumma kertoili
hänen koskestaan kauniita tulevaisuudenkuvia, ja hovin tyttö luuli
lukevansa Tumman silmissä ymmärtämystä ja anteeksipyyntöä..- Yhä
syvemmälle katsoivat nuo silmät — yhä syvemmälle —
Kaunis unelma oli syntynyt hänen sielussaan — vielä kauniimpi kuin se,
jonka koski oli synnyttänyt —: Mutta se oli vain unelma —! Muutamana
sumuisena ja synkkänä syyskuun päivänä — hän heräsi siitä. (Kiihkoisesti.)
Tumma matkusti pois maasta. Oli irtautunut liikkeestä, kaikesta —
kaikesta — sanottiin. — Eikä hän milloinkaan enää palaa — sanottiin
myöskin.
Näin heräsi hovin tyttö harmaana syyskuun aamuna — harmaaseen
todellisuuteen. Ainoastaan muisto jäi jäljelle — ja sielunsa sisimpään
— Tumman silmät. (Hengittää epätasaisesti.) Nopeasti toimivat tämän
jälkeen tytön omaiset ja — Vaalea. Yksinäisenä, välinpitämättömänä
seisoi tyttö.
Koskikaan ei ollut enää sama kuin ennen. Raiskatut olivat sen
kuusikkoäyräät, ja uoma meurusi tuskaisen toivottomasti.
Kaukaista kaihoa!